10. Omantunnon synty

Huolimatta tieteen ja tekniikan valtavista saavutuksista maailma etsii ratkaisua yhä suurempiin ja pelottavimpiin ympäristö-, ilmasto-, väestönlisääntymis-, pakolais- ynnä muihin ongelmiin. Ne, jotka ovat odottaneet tieteen ratkaisevaan ongelmat, ovat pettyneet. Sen sijaan, että uudet saavutukset olisivat yhdistäneet niin yksittäiset ihmiset kuin kansatkin etsimään ratkaisuja ongelmiin, ne ovat pikemminkin eriyttäneet ihmiset toisistaan ja lisänneet ongelmia. Neuvottomuutemme pakottaa kysymään löytyisikö ikiaikaisista uskonnoista ongelmien ratkaisut. Minkä vastauksen hindulaisuus, kristinusko tai islam antavat talous-, ympäristö- ja ilmasto-ongelmiin? Kysymme, onko kristinuskon hylkäämällä vuorisaarnalla jotain annettavaa? Eli mikä on vuorisaarnan keskeinen sanoma? Sen löydettyämme – mahdollisesti uutena ihmis- ja maailmankuvana – tarjoaisimme sitä em. uskontojen, myös kristinuskon sijasta.

kaavio1

Olemme tottuneet ajatukseen kaiken olevaisen pohjautuvan joko kreationismin eli luomistapahtuman tai evoluution eli sukupolvien myötä tapahtuvan biologisen kehitysopin selitykseen. Tässä vaiheessa emme hylkää kumpaakaan. Jos kykenemme osoittamaan, mikä kummassakin selityksessä on olennaisinta, voimme – jos johtopäätös on sama – sanoa ehkä löytäneemme ratkaisun maailmaa raastaviin ongelmiin.

Lähtökohtamme on kehotuksessa omistaa ”se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustaisesta asti”. Yllä oleva kaavio kuvaa Jumalan valtakunnaksi nimeämäämme lähtökohtaa. Keskiöstä käsin reunoille laajenevana se kattaa globaalisti kaiken. Perustan muodostavat alkuaineet ja inhimillisen tieteen pala palalta paljastamat luonnon ja samalla elämän säännönmukaisuutta ja ennalta-arvattavuutta korostavat fysiikan lait. Vasta sen viimeisessä vaiheessa näyttömälle astuu ihminen sen nykyään tuntemassamme muodossa. Jumalan luomistyö saavutti huippunsa ihmisessä, jolle Jumala antoi vallan hallita kaikkea luotua. Vastuu maailmasta jäi ihmisen ja hänelle suodun omantunnon varaan. Ulommaisessa renkaassa sen jokainen piste kuvaa maailman 7,6 miljardin väestön yhtä Jumalan luomaa ihmistä, jonka omassatunnossa evoluutio saavuttaa kerran huippunsa. Ihminen asettui siis taloksi jo maailman perustamisesta asti valmistettuun todellisuuteen. Niin elämän alkuaineet kuin luonnonlaitkin olivat jo olemassa.

Ihminen sai siis vallan hallita niin eläimiä kuin kaikkea materiaakin. Lainalaisuuksien maailmassa Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun vain ihmisen omantunnon välityksellä. Vain omatunto erottaa ihmisen eläimestä siinä missä oikean väärästä, hyvän pahasta, totuuden valheesta. Etääntymisemme eläimestä tarkoittaa samalla lähestymistämme kohti Jumalaa. Voimme siis valita vapaasti noudattamalla sisäistä Jumalan ääntä tai turruttamalla se. Valinnan vapaus on yhtä omantuntomme kanssa, jonka toinen arkisempi nimi on moraali.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

 

9. Mikä on tärkeintä?

Huutavan ääni erämaasta ennakoi aikoinaan lihaksi tulevaa omaatuntoa. Tänään kuulemme äänen huutavan ilmastonmuutokseen liittyvistä ja jo toteutuneista katastrofeista. HS:ssa 13.9.2018 julkaistussa kyselyssä kymmenestä kansanedustajasta vain yksi liputti ilmastonmuutoksen huomioimisen puolesta. Muut korostivat sosiaaliturvan uudistuksen, Eurooppa-politiikan, huoltovarmuuden, työmarkkinoiden, soten, maahanmuuttopolitiikan sekä oppivelvollisuuden ensisijaisuutta. Haastattelua lukiessa mieleen palautuu pakostakin vuosikymmenten takaa juttu – liekö tosikin – jossa kansanomaisuutta ja samalla ääniä tavoitteleva ministeri vastasi kysymykseen, mitä hän odotti mieluisimpana joululahjana. ”Toivon saavani mummilta villasukat”. Kuunnellessaan myöhemmin jouluaaton radio-ohjelmassa eurooppalaisten ministerikollegoittensa vastauksia samaan kysymykseen; ”toivon maailman rauhaa, tasa-arvon toteutumista kautta maailman, nälänhädän poistumista maailmasta jne.” hän kauhulla odotti nimensä ja keskeisimmän toivomuksensa julkistamista.

Samaa voimme kysyä monilta kristillisiltä yhdistyksiltä ja kirkkokunnilta. Mitä 1800-luvulla syntyneet ja maahammekin rantautuneet kristilliset yhteisöt ovat nostaneet keskiöön? Niistä NMKY:llä on tarkoitus saattaa nuoret miehet hyvien harrastusten pariin ja kiinnostumaan kristinuskosta. Yhdistys ylläpitää kolmea partiolaisten lippukuntaa. Viikoittain kokoontuvat myös lukuisat koripallo-, cheer leading-, tanssi-, taide-, kiipeily- ja skeittauskerhot. Pelastusarmeija kuvaa itseään hyväntekeväisyys- ja avustusjärjestönä. Kolmantena mainittakoon setlementtiliike. Sen piirissä yliopistojen opiskelijat heräsivät aikanaan kohtaamaan teollistuneen yhteiskunnan lieveilmiöt, slummiutumisen, kurjistumisen ja syrjäytymisen. Toiminta tarjosi rohkaisua, koulutusta ja tukea slummien asukkaille. Maamme ensimmäistä – muista poikkeavaa – setlementtiä väritti tosin alkuvuosien ajan, perustajansa omaksuma käsitys Jumalan valtakunnan toteutumisesta maan päällä.

Lyhyt katsaus maailmalla ja maassammekin tunnetuimpien kirkkokuntien – kuten adventistien, vapaakirkon, metodistien, helluntaiherätyksen ja baptistikirkon – toimintaan, auttaa meitä näkemään, mikä kunkin piirissä on nähty olennaisimmaksi. Adventistit jo nimensä perusteella korostavat Jeesuksen toisen tulemisen läheisyyttä ja seurakuntalaisten tervettä elämäntapaa. Vapaakirkko korostaa vapauttaan valtiosta. Niin sanottuna allianssikristillisyytenä siinä korostuu eri kirkkokuntiin kuuluvien kristittyjen yhteys ja yhteistyö. Metodistikirkon mukaan ihminen voi kilvoittelulla ja kurinalaisella elämällä saavuttaa synnittömyyden. Helluntaiherätys painottaa Pyhän Hengen toimintaa sekä henkikasteen että kielilläpuhumisen merkitystä. Baptistikirkolle keskeistä on uskovien, ei lapsikaste. Kullekin niistä on leimallista myös lähetystyö ja hyväntekeväisyys.

Yhteistä niille ovat Uuden testamentin esille nostamat lähtökohdat, joiden aitoudesta todistavat sanat; ”köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina”. Toinen yhdistävä seikka ilmenee suhtautumisena vuorisaarnaan ja Isä meidän– rukoukseen, edellisen osalta sen kuoliaaksi unohtamisena ja jälkimmäisen osalta sen alentamisena tyhjän hokemiseksi. Kolmantena ja ehkä onnettomimpana laiminlyöntinä on vuorisaarnan korostaman omantunnon ja ennen kaikkea sen alati herkistyvän merkityksen vähättely.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

8. Menetelmä omantunnon turruttamiseksi

Kehitys on lähtenyt solusta. Evoluution varhaisvaiheessa vaistojaan ja rakennettaan totteleville eläimille, kuin myös kaukaisille esi-isillemme, kaikki keinot olivat sallittuja. Vielä nykyäänkin eläimet merkitsevät reviirejään ja taistelevat paritusoikeuksistaan. Esi-isiemme menestystä mitattiin samoilla mittareilla. Sittemmin omantunnon saatuaan ihminen joutui taistelemaan näitä vaistojaan vastaan. Et saakaan enää tappaa, tehdä huorin tai varastaa. Et saa himoita toisen puolisoa, hylätä vaimoasi, vannoa jne. Olet ihmisenä hyväksyttävä vain jos kykenet hillitsemään ja hallitsemaan itsesi. Mistä aikaisemmin saatoit ylpeillä koituukin nyt häpeäksesi. Luopumalla hallinnastaan Jumala antoi ihmiselle vapauden hallita niin maata, merta kuin koko luomakuntaakin. Ainoaksi rajoitteeksi ihmisen täydelliselle vapaudelle annettiin omatunto, sisäinen ääni erottamaan oikea väärästä ja hyvä pahasta. Ihmisen historia on nousujohteinen.

Elämän säilyttämisen ja lisääntymisen ohella vain ihmiselle on annettu vapaan valinnan eli omantunnon myötä henkisen kasvun mahdollisuus. Mitä olemme tehneet? Olemme luoneet mitä erilaisimpia keinotekoisia oikeushenkilöitä, joiden nimissä jakaudumme ammatin, yhteiskunnallisen ajattelun, etujärjestöjen, puolueiden, asuinpaikan, työn, koulutuksen, uskonnon jne. kautta toisia vastaan taisteleviksi osapuoliksi. Keinotekoisena oikeushenkilönä kuten osakeyhtiönä kykenemme yksilöinä muuttamaan palkkatulomme pääomatuloiksi välttyäksemme veroilta. Yrityksinä, ammattiyhdistysliikkeinä, kunnan ja valtion edustajina sijoitamme rahat veroparatiiseihin osin ohi verotuksen osin runsaampien voittojen saamiseksi välittämättä siitä, että näin ylläpidämme rikollista rahanpesua ja rahoitamme maailmanlaajuista terroristitoimintaa.

Luomalla keinotekoisia henkilöitä vapautamme itsemme vastuusta niin omakohtaisen kehityksen kuin esimerkiksi maailmanlaajuisen ilmaston lämpenemisenkin osalta. Keinotekoisilla yksiköillä, ylikansallisten yritysten, puolueiden, ammattiyhdistysliikkeen, kirkon, yhdistysten, järjestöjen, parlamenttien, valtioiden ja niiden hallitusten tavoin on päätöksiä tehtäessä yhtä vähän tarvetta henkiseen kasvuun kuin käyttöä omalletunnollekaan. Niiden taakse on pikemminkin helppo kätkeytyä. Osalle meistä seuraukset tuntuvat kipeiltä. Asiantilan korjaamiseksi perustamme yhdistyksiä tai puolueita – eli uusia keinotekoisia henkilöitä – jolloin kiista siirtyy kahden keinotekoisen henkilön keskinäiseksi taisteluksi.

Pitkään jatkunut yhteiskunnallisen kehityksen sementoituminen saa nykytodellisuuden tuntumaan ikiaikaiselta ikään kuin Jumalan säätämältä, painovoiman kaltaiselta fysiikan lailta. Jos kuitenkin seuraamme valppaasti nykyisen tekoälyn, tietotekniikan ja bioteknologian voittokulkua havaitsemme ihmisen ja hänen mielensä yhä suuremmassa määrin alistuvan algoritmien (”järjestelmällinen toimenpiteitten sarja, jonka avulla voidaan tehdä laskelmia, ratkaista ongelmia ja tehdä päätöksiä”) alaisuuteen. Toki kykenemme siitä myös hyötymään esimerkiksi sairauksien diagnostiikassa. Aivan samoin tietokantoihin kasautuvan tiedon perusteella kykenemme arvioimaan toimenpiteistämme aiheutuvat seuraukset esimerkiksi ilmastonmuutokselle, ympäristön kuivuudelle sekä niistä aiheutuvalle nälänhädälle ja kasvavalle pakolaisuudelle. Kaikesta tästä tiedon kasvun myönteisyydestä huolimatta meidän täytyy muistaa myös varjella itseämme, ettemme ulkoistaisi sisintämme, omantunnon ääntämme. Valinnoillamme voimme vaikuttaa vielä kehitykseen ennen kuin algoritmit nykyisten keinotekoisten oikeushenkilöiden tavoin hallitsevat tunteitamme, ihanteitamme ja sydämiämme aistia ihmisyys.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

7. Omantunto ja kulttuuri

Mikä merkitys kristinuskolla on ns. länsimaisessa kulttuurissa? Nauttiiko Rooman valtakunnassa vuonna 380 viralliseksi uskonnoksi tunnustettu kristinusko läntisessä maailmassa edelleen samaa arvostusta kuin roomalainen oikeus eurooppalaisessa oikeustieteessä? Viimeksi mainitun osalta ei ole inhimillistä ongelmaa, jonka yhteydessä valtiovallan edustajat ja poliittiset päättäjät eivät elämöi edustavansa oikeusvaltiota. Ongelmaksi tilanne huomataan vasta silloin, kun käsitteille ei löydykään enää sisältöä, silloin kun oikeudenmukaisuus globaalin pakolaisuuden yhteydessä ilmenee kansallisena itsekkyytenä ja yksilön riistona. Inhimillisen habituksen muuttuminen ”tomumajasta ruumisarkuksi” vaikuttaa havainnon rinnalla pelkästään huvittavalta, joskin oireelliselta. Kysyttäessä, mitä nykyihmiselle käsitteet vuorisaarna tai Jumalan maan päällä toteutuva valtakunta eli oikeudenmukaisuus tarkoittavat, saatamme jäädä vaille vastausta.

Kulttuurifilosofi Oswald Spengler tosin arvioi länsimaisen kulttuurin tulevan tiensä päähän 200-300 vuoden aikajänteellä eli olisi ajankohtainen jo 2100-luvulla. Siihen asti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perinteille rakentuva länsimainen kulttuuri rappeutuisi, kunnes tuhoutuisi tavalla tai toisella. Spengler mainitsee kulttuurien tyypillisinä vanhuuden merkkeinä muun muassa kaupungistumisen, syntyvyyden vähenemisen, individualismin, varhaisempien (rakennus- ja sisustus) tyylimuotojen jäljittelyn, ammattiarmeijoiden yleistymisen ja uskonnottomuuden. Kuulostaa tutulta. Kulttuuri, on se sitten kristillistä tai ei, määritellään usein muun muassa henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuudeksi, asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokoelmaksi, joka on luonteenomainen instituutiolle, organisaatiolle, ihmisryhmille, tai yhteiskunnille. Missä määrin spengleriläisittäin babylonialaisia, egyptiläisiä tai meksikolaisia yhteiskuntia muinaisine uskontoineen voidaan rinnastaa vuorisaarnan välittämään Jumalan valtakuntaan, hänen tahtonsa toteutumiseen maan päällä, on kysymyksenä keskeinen. Vastaus löytyy arvioitaessa yksilön ja hänen ympärillään olevan yhteisön keskinäistä suhdetta. Kysyimme jo edellä, eikö ole olemassa vain yhteiskuntia veroja maksavine, työllisine kansalaisineen tai kääntäen ylläpitävätkö veroja maksavat ja työlliset kansalaiset yhteiskuntia? Edellisessä vaihtoehdossa kansalaiset vapauttavat itsensä vastuusta siirtämällä sen yhteiskunnalle. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa sen sijaan yhteiskunta on vain väline vastuun jäädessä kansalaisille. Päätökset niissä syntyvät joko ns. demokratian tai omantunnon perusteella.

Vaikuttaa siltä, että spengleriläisittäin säännönmukaisesti tietyn kehitysvaiheen läpi käyneet, aikansa kukoistaneet, mutta säännöllisesti kuihtuviksi tuomitut kulttuurit edustivat instituutioita vailla vuorisaarnan korostamaa sisäistä elämää, omaatuntoa. On näin ollen mahdollista jopa todennäköistä, että länsi-mainen kulttuuri sellaisena kuin me sen tänään tunnistamme, on väistyvä ja tuhoutuva. Jos se täydellisyys, johon vuorisaarna herkistyneen omantunnon ohella meitä opastaa, toimii rakenteellisesti tavalla, jossa ”hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin”, niin se täydellisyys ei katso ihonväriä, kansallisuutta eikä valtiollisia rajoja. Valtioina, kulttuureina, kirkkoina ja jopa kirkkokuntina kaikki saavat väistyä hylättävinä sisäisen äänen, omantunnon tieltä. Omatunto väärän ja oikeudenmukaisuuden erottelijana on yhtä lahjomaton kuin panovoima. Kysymykseksi jää onko omallatunnolla sijaa länsimaisessa kulttuurissa, kristillisyydessä? Tilanne ei vaikuta toivorikkaalta.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

 

6. Omatunto ja laki – syrjäytymisen uusi tulkinta

Vuorisaarna osoittaa tien sellaiseen ihmisyyteen, jossa omantunnon ääni, jota arkisesti kutsutaan moraaliksi, herkistyy tavalla, jossa fysiikan ja ikuiset ihmisyyden lait syrjäyttävät omat, suhteelliset lakimme. Esimerkiksi kartellipäätöstä tehtäessä näyttää päättäjien käsitys moraalista, jonka toinen nimi on omatunto, olevan yhtä hukassa kuin konsanaan kaalimaan vartijoiksi osoittautuneilla liikemiehilläkin. Rikos ei kannata, väitetään. Mutta jos kartelli ei olekaan rikos se kannattaa. Nykyinen yritysjohtajavetoinen hallitus (2018) saati Elinkeinoelämän Keskusliitto eivät kanna huolta omaksutusta käytännöstä. Jälkimmäinen onkin jopa lausunut, ettei kartellista kiinnijääminen ole moraalinen este toimia elinkeinoelämän ylimmälläkään luottamuspaikalla. Myös nobelisti Bengt Holmström on puhunut moraalikadon riskeistä yrityselämässä.

Hälyttävintä nykytodellisuudessa on, että sama omantunnon tukahduttaminen, jonka toinen nimi on moraalittomuus, ilmenee myös poliittisten virkanimitysten yhteydessä. Tällöin lakia ja perustuslakia noudattamatta nimitetään virkaan henkilöitä, jotka jatkossa ovat lojaaleja, eivät suinkaan kansalle, vaan mahdollisesti seuraavissa vaaleissa hävinneelle, virkaan nimittäneelle puolueelle. Näin he virkamiestasolla estävät tai ainakin vaikeuttavat vaaleissa voittaneen, muutosta kannattavan kansanosan tahdon toteutumista. Kriminalisoimattomien kartellitoimintojen tavoin myös – rikokseksi luokiteltavat – poliittiset virkanimitykset jättävät kansalle demokraattisiksi nimetyissä vaaleissa vain narrin osan.

Puhuttaessa syrjäytymisestä emme voi osoittaa sormella sosiaalisista tai erilaisista luki-, laskenta-, keskittymis- tai muista oppimisen häiriöistä kärsiviä, voittopuolisesti poikia ja nuorukaisia. He syrjäytyvät tai oikeastaan heidät syrjäytetään erilaisina oppijoina koulutuksesta, työelämästä, mahdollisuudesta kohdata aviopuoliso, omien lapsien saannista (20 – 29- vuotiaista miehistä 87 prosenttia on vailla omaa lasta), perheen perustamisesta ja lopuksi koko elämästä. Jos normaaleissa koulutusväylissä menestyvät koululaiset käyttävät 100 prosenttia opetukseen budjetoiduista varoista, jää määrältään noin 20 prosentin suuruinen, erilaisten oppijoiden joukko vain hyväntahtoisuuden tai erillisten kurssien varaan. Heidän syrjäyttämisensä ja sitä seuraavat inhimilliset kärsimykset alkavat jo silloin kun opiskelun mahdollistamat varat jaetaan vain tietyllä tavalla oppiville.

Kun yhteisön rakenne ja lainsäädäntö kyseenalaistuvat, löytyvät kärsivätkin muualta. Andrei Saharov totesi aikoinaan, kun syyllinen löytyy, kyllä rikoskin keksitään. Vuorisaarnan korostama Jumalan tahto, joka aistitaan ainoastaan omantunnon perusteella, osoittaa Jumalan ja samalla poikien ja nuorten miesten syrjäyttämisen johtuvan kansakunnan taloudellisen ja poliittisen johdon turmeltuneesta, turtuneesta tai kokonaan puuttuvasta omastatunnosta. Totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta syrjäytyneitä ovat mm. kartellitoimista hyötyneet sekä sanotunlaisen toiminnan mahdollistaneet lainsäätäjät, eivät pojat ja nuoret miehet. Poliittisille päättäjille osoitettiin 2000 vuotta sitten sanat; ”Voi teitä kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä! Sillä itse te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten sisälle mennä”. Ne kaikuvat myös tänään – ei papeille eikä kirkoille – vaan poliitikoille, jotka riistävät köyhiä, luovat eriarvoisuutta ja työttömyyttä, vievät ihmisarvon pakottaen 2/3 jopa työssäkäyvistä tukeutumaan tulonsiirtoihin, esiintyvät itse korkeine palkkoineen, osakkeineen ja optioineen kylläisinä sekä jaloina maahanmuuttajia kohtaan samalla syyttäen riistämiään vähäosaisia, jotka epätoivoissaan yrittävät pitää kiinni ihmisarvonsa rippeistä. Syrjäytyneitä eivät ole viimeksi mainitut. He ovat syrjäytettyjä. Oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta syrjäytyneitä ovat omaa etuaan tavoittelevat riistäjät, poliitikot ja nykyjärjestelmää ylläpitävät epäihmiset.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)