24. Rauhantekijä (Mt 5:9)

Sanotaan, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista, vaan oikeudenmukaisuutta ja rauhaa” tässä nimenomaisessa järjestyksessä. Tuloneuvotteluissa taistellaan yhtäältä valtion, kunnallisen ja kirkon työmarkkinalaitoksen sekä toisaalta työntekijäjärjestöjen – myös pappisliiton – kesken leivästä, juomisesta ja vaatetuksesta. Ihmisen kehityksen, yhteiskuntarauhan ja ihmisyyden kannalta nuo pyrkimykset ovat marginaalisia ja itse asiassa vahingollisia. Syöminen ja juominen rauhan tavoin ovat vain seurausta suuremmasta todellisuudesta, kaiken elämälle välttämättömän hyvän oikeudenmukaisesta jakamisesta.

Vuorisaarna korostaa, ettei rauha, joka perustuu epäoikeudenmukaisuuteen ja riistoon, vieläpä kaiken yltäkylläisyyden keskelläkin, tarkoita sitä, että olisimme rauhassaolijoita, vaan että jo rauhan aikana aktiivisesti taistelemme sotia lietsovien epäkohtien poistamiseksi. On mielenkiintoista havaita rauhantutkija Johan Galtungin määrittelevän tieteellisesti sodan vastakohtakäsitteen eli ”rauhan, sellaiseksi tilaksi, josta puuttuvat sotaan johtavat rakenteellisten tekijät” (ns. positiivinen rauha). Siinä kiinnitetään huomio yhteisön rakenteisiin rauhan aikana. Vuorisaarna ja tiede puhuvat samasta asiasta ymmärrettävällä kielellä.

Rauhassaolijan sijasta rauhantekijältä edellytetään poikkeuksellisia ominaisuuksia 1) havaita todellisuus avoimen lapsenkaltaisesti, 2) aistia kanssakulkijan ja samalla Jumalan murhe, 3) toimia väkivallattomasti ja 4) etsiä oikeudenmukaisuutta, 5) suhtautua ymmärtäväisesti, laupiaasti virheitäkin tehneeseen sekä 6) kykyä nähdä lähimmäisessä itsensä Jumalan.

Ovatko rauhantekijät ylivoimaisen tehtävän edessä? Onko pahuus niin suurta, ettei kannata edes yrittää? On havaittu, että ainoastaan pieni prosentti sotilaista todella kykenee tappamaan vihollisen. Toisen maailmansodan aikana kenraali Samuel Marshalin mukaan ainoastaan 15-20 prosenttia amerikkalaisista sotilaista ampui kohti vihollista. Tutkija D. Grossman kertoo Vietnamin sodassa jokaista kuollutta vihollissotilasta kohden ammutun peräti 52 000 luotia. Niin toisessa maailmansodassa kuin Vietnamissakin erikoisjoukkojen kohdatessa vastarintaa ratkaisuun kutsuttiin joko tykistö tai ilmavoimat. Molemmissa tapauksissa noin 90 prosenttia sotilaista kuoli sirpalevaikutukseen luotien sijasta. Olosuhteiden luoma äärimmäinen pahuuskin paljastaa – tosin irvokkaasti – meille jotain, aavistuksen hyvyyttä, ripauksen toivoa. Emme ole tappajia. Sen sijaan olemme luoneet keinotekoisia henkilöitä – etujärjestöjä, kansallisvaltioita, puolueita, armeijoita, pääesikuntia, ammattiyhdistysliikkeitä jne. – oman vastuumme kantajiksi. Olemme toki eläinten tavoin lisääntyneet ja täyttäneet maan, mutta samalla vapauttaneet itsemme, henkisestä kasvusta, ihmisyydestä, turruttamalla omantuntomme.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

23. Laupiaat ja puhdassydämiset (Mt 5:7, 8)

Vuorisaarna alkaa kuvauksella aistiemme herkistymisestä sekä tunne-elämän reagoimisesta näkemäämme. Vasta kolmannella askelmalla joudutaan ottamaan kantaa toki edelleen osaksi itseemme, mutta myös osaksi kanssaihmisiimme kohdistuvaan ja sen kautta ympäröivän yhteisön edustamaan oikeudenmukaisuuteen tai pikemminkin sen puuttumiseen. Väkivallattomuus toimintamuotona on kaksitahoinen heijastuen yhtäältä persoonallisuuteemme ja ilmentyen toisaalta väkivallattomuutena meihin ulkoapäin kohdistuviin hyökkäyksiin. Olemme tässä vaiheessa ikään kuin astumassa ulos itsestämme yhteisölliselle alueelle.

Laupias samarialainen käsitteenä on jokaiselle tuttu. Sen eritteleminen edes lyhyesti on tarpeetonta. Laupeus vie meidät takaisin yksilölliselle tasolle. Jotka sitä harjoittavat he myös ”saavat laupeuden”. On olemassa myös toinen, kollektiivinen laupeuden muoto. Sitä kuvataan evankeliumien jälkeisissä tapahtumissa Apostolien teoissa, alkuseurakunnan syntyessä ja alkaessa levitä Rooman valtakunnan alueella apostolien toiminnan tuloksena. Apostolien tekoja kirjana voidaankin näin pitää ensimmäisenä kirkkohistoriana, jossa kerrotaan tapahtumista niin voittojen kuin tappioidenkin osalta. Kerrotaan, ”ettei heidän joukossaan ollut ketään puutteenalaista; sillä kaikki, joilla oli maatiloja tai taloja, myivät ne ja toivat myytyjen hinnan ja panivat apostolien jalkojen juureen; ja jokaiselle jaettiin sen mukaan, kuin hän tarvitsi”. Jos kertomus laupiaasta samarialaisesta kuvaa, mitä yksittäinen apua tarvitseva ihminen kaipaa ensiapuna, kuljetuksena, majoituksena, hoitona ja muina ehkä kuntouttavina toimenpiteinä niin jälkimmäisessä kuvataan tilannetta, jossa apua tarvitseva yhteisö odotti ratkaisua, joka oli vielä jäsentymätön.

Heidän ratkaisunsa oli pääoman myynti ja sen myötä ammattitaidon hävittäminen ja ehkä useankin maanviljelypainotteisen sukupolven työn tuloksen syöminen. Heidän jäsentymätön odotuksensa aiheutti kysymyksen; ”Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaalle?” He odottivat, että Jumalan valtakunta kaiken ratkaisijana laskeutuisi kuin pöly konsanaan maan päälle. Samaan aikaan Jeesuksen kerrotaan ilmestyneen heille ”40 päivän aikana ja puhuen Jumalan valtakunnasta”. Epäuskoisille hän sanoi; ”Kosketelkaa minua ja katsokaa, sillä ei hengellä ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minulla olevan”.

Historiallinen kilpajuoksu fasismin, nazismin, sosialismin, kommunismin ja kapitalismin välillä on päättynyt viimeksi mainitun voittoon. Enää on jäljellä taistelu kapitalismin ja Jumalan valtakunnan, oikeudenmukaisuuden välillä. Tuossa taistelussa ei maatiloja, taloja eikä tehtaita myydä, vaan niitä ylläpidetään ja kehitetään tuottaviksi. Kilpailu käydään taloudellisten tulosten jakamisessa, sillä ongelma ei ole tänään tuotannossa, vaan kaiken tuotetun oikeudenmukaisessa jakamisessa. Laupeuden ohella puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan valtakunnan, oikeudenmukaisuuden toteutumisen jokaisen ja ennen muuta kaikkein vähempiosaisten ihmisten osalta.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

22. Oikeudenmukaisuus (Mt 5:6)

Täydellisyyteen johtavien portaikon ensiaskelmilla selviää mitä olemme itse omissa, mitä kanssaihmistemme ja mitä Jumalan silmissä. Lapsenkaltaisessa vilpittömyydessä näemme siinä itsemme ja ympäristömme uudella tavalla. Kohdattaessa epäoikeudenmukaisuutta työttömyyden, riiston, väkivallan tms. muodossa haavoitumme ja aistimme Jumalan mielen mukaisen murhetta. Suhtautumisessaan epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävään lähimmäiseen – kuten myös keinotekoisiin, kollektiivisiin henkilöihin – vääryyttä vastaan taisteleva toimii aina väkivallattomasti.

Ihminen löytää elämänsä tarkoituksen ainoastaan omistautumalla yhteiskunnalle, koska olemme ihmisiä vain suhteessa toisiimme. Oikeudenmukaisuus on tuon todellisuuden avainsana. Tätä yksilön, yhteisön ja ihmiskunnan kolmiyhteyttä kuvatessaan Albert Einstein toteaa, että yhteiskunta ”varustaa ihmisen ravinnolla, vaatteilla, kodilla, työkaluilla, kielellä ja suurimmalla osalla ajattelun sisällöstä. Hänen elämänsä tekee mahdolliseksi niiden monien miljoonien menneisyyden ja nykyisyyden ihmisten työpanos ja saavutukset, jotka kaikki on kätketty pieneen sanaan yhteiskunta”.

Oikeudenmukaisuus pelkästään käsitteenä viittaa yhteisöllisyyteen? Eihän pylväspyhimyksellä ole tarvetta vaatia oikeudenmukaisuutta? Hän syö, mitä ihmiset hänelle kepin nenässä ojentavat. Aktiivimallin, riiston, poliittisten lakkojen ja työttömyyden maailmassa vuorisaarnan suhde oikeudenmukaisuuteen ja ongelmien ratkaisuun olkoon ensimmäinen koetinkivi. Tämä jo senkin vuoksi, koska ihmiskunnan perussolun – perheen – jälkeen työtä ja siihen perustuvia ihmissuhteita pidetään yhteiskunnan ja samalla koko ihmiskunnan tärkeimpänä perusteena.

Jumalan valtakuntaa (oikeudenmukaisuutta) verrataan viinitarhaan, sen isäntään ja työntekijöihin. ”Varhain aamulla isäntä lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa” ja tavatessaan heitä hän sopi päiväpalkasta lähettäen heidät työmaalle. Rahapalkaksi sovittiin roomalainen hopeakolikko, denari, joka vastasi imperiumissa työskentelevän työläisen keskimääräistä, päivittäistä bruttopalkkaa. Työvoiman tarpeesta johtuen isäntä kohtasi puolenpäivän tienoilla ja vieläpä pari tuntia ennen työajan päättymistä joutilaita miehiä, joille hän lupasi kohtuullisen palkan ja lähetti heidätkin viinitarhaan töihin. Palkan maksun yhteydessä kullekin maksettiin sama palkka. Aamulla rekrytoidut riitauttivat kuitenkin saatavansa ja moittivat isäntää, koska hän oli tehnyt myöhemmin saapuneet työttömät ”heidän vertaisekseen”.

Viinitarhassa (oikeudenmukaisuudessa) noudatettu käytäntö paljastaa yhteiskunnan velvollisuudeksi järjestää jokaiselle työtä, maksaa siitä kunkin tarpeen mukainen palkka, tasapalkka, siinäkin tapauksessa, että ajoittainen työttömyys estää työllistymisen. Olihan syykin joutilaisuuteen selvä; ”kun ei kukaan ole meitä palkannut”. Eihän työttömyys sellaisenaan poista ravinnon, asumisen, terveydenhoidon tms. tarpeita ja niihin liittyviä kustannuksia.

Olisi voinut kuvitella viinitarhan eli pääoman omistajan – nykykieltä käyttäen ahneen kapitalismin edustajan – toimineen toisin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Ainoat, jotka loukkaantuivat työttömien rinnastamisesta työpaikan vielä omaavien kanssa, olivat palkansaajat, työntekijät itse, joita tämän päivän kollektiivinen yksikkö, ammattiyhdistysliike edustaa.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

21. Tunne, tahto, ymmärrys ja väkivallattomuus (Mt 5:5)

Pyrkimystä löytää vuorisaarnasta vastauksia helpottaa se, että tiedämme, mitä olemme itse omissa, kanssaihmisten ja Jumalan silmissä. Jumalasta käsin kehotus ”olkaa siis te täydelliset niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” kuulostaa uskomattomalta ja vaatii selvitystä. Lapsen kaltainen vilpittömyys aukaisee silmämme aistimaan herkemmin paitsi todellisuuden niin myös kärsimyksen. Se saa tunne-elämää kuvaavan sydämen ahdistumaan, sillä sydän on ihmispersoonallisuuden liikkeelle käynnistävä moottori. Tunne ei ole kuitenkaan ainoa sisällämme oleva voima. Jokaisella on säälittäviä kokemuksia pelkästään tunteen varassa elävistä kanssaihmistä. Pelkän tunnekuohun varassa toimiva ei välttämättä löydä oikeaa ratkaisua. Tunne-elämän lisäksi ihmisellä on myös toinen ulottuvuus, jota kutsumme sieluksi, joka tunteena esiintyvän pelon, vihan, murheen, koston ja himon ohella aistii myös jalouden, oikeudenmukaisuuden ja myötäelämisen tunteita. Henkisen kasvun seurauksena ihmiselle syntyy näin tunne-elämän liikkeelle panevan voiman ohella sielullinen tahtotila, joka antaa pyrkimykselle suunnan ja ohjaa ihmisen myöhempää toimintaa.

Luokittelemme usein kanssaihmiset joko tunne- tai tahtoihmisiksi. Kumpaankin arvioon sisältyy sekä myönteisiä että kielteisiä painotuksia. Pelkästään niiden perusteella tehty kokonaisarvio on kaukana edellä mainitusta täydellisyydestä. Herkemmin aistittavaan lapsenkaltaiseen vilpittömyyteen, 1) sydämen eli tunne-elämän liikkeelle saattamaan voimaan sekä 2) sielun eli tahtoelämän suuntaamaan tavoitteeseen on lisättävä vielä 3) mielen eli järjen ulottuvuus, joka valitsee menetelmän ongelman ratkaisemiseksi.

Astuttaessa seuraavalle askelmalle, jonka mukaan ”autuaita ovat hiljaiset” tuntuu kaikki vesittyvän. Kaiken pöyristyttävyyden jälkeen istuisit sittenkin hiljaisena tai sävyisänä katsomassa riistoa, syrjintää ja kärsimystä ympärilläsi. Saksalainen käännös tuo valoa kutsuessaan hiljaisia väkivallattomiksi (gewaltlos). Se antaa vuorisaarnalle toisenlaisen, ymmärrettävämmän sisällön. Ratkaisu todellisuuden, yhteiskunnan ja sen kautta koko maailman muuttamiseksi löytyy em. järjen suosittelemasta väkivallattomuudesta. Eikö elämän suurimmaksi laiksi kutsuttua ominaisuutta, rakkautta määritelläkin niin, että sinun tulee rakastaa itseäsi, lähimmäistäsi ja Jumalaa ”kaikesta sydämestäsi”, siis tunne-elämältäsi, ”ja kaikesta sielustasi”, siis tahdoltasi, ”ja kaikesta mielestäsi” siis ymmärrykseltäsi”. Kun tähän lisätään vielä toisen aikalaisen, Luukkaan sanat ”kaikesta voimastasi” eli väkivallattomasta toiminnastasi, kohdataan persoonallisuudeltaan eli rakkaudessa ehjä ihminen. Kehotus, ”Olkaa siis te täydelliset”, saa ymmärrettävän sisällön.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

20. Sydän, tunne ja murhe

Seuraavan askelman sanat, ”autuaita ovat murheelliset, pysäyttävät. Eräältä menestyskirjailijalta kysyttiin, mistä hän alituisesti löytää uusia, kiehtovia aiheita? Vastaus oli ja on edelleenkin sama. ”Joka paljon kertoo, hänelle paljon kerrotaan”. Samoin aisteiltaan herkistynyt, epäoikeudenmukaisuuden aikaisempaa haavoittuvammin aistiva, ei ainoastaan pahoita mieltään, vaan myös murehtii. Se paha, mitä hän näkee ympärillään, ei saa jatkossa toistua. Hän tietää esimerkiksi, että jokainen maamme 250 000:sta pitkäaikaistyöttömästä – joukkoa kutsutaan työllistämisen kannalta liki toivottomaksi työttömyyden kovaksi ytimeksi – on kerran ollut nuorukainen, joka on unelmoinut olla hyvä jossakin. Jokaisella tämänkin päivän 60 000:lla syrjäytetyksi luonnehditulla pojalla ja tytöllä on unelma onnistumisesta. Kukaan heistä ei kuvittele jatkossa olevansa yksi heistä, jotka tulevaisuudessa luokitellaan työttömyyden kovaksi ytimeksi.

Totesimme aikaisemmin, että luovutettuaan maan, meren ja kaiken hallinnan ihmiselle Jumala rajoitti ihmisen vapaata valintaa asettamalla omantunnon kaiken vartijaksi. Voidakseen toimia keskuudessamme Jumala tarvitsee aina välikappaleena ihmistä, jota kutsutaan hänen työtoverikseen. Heidän ilonsa ja murheensa yhdentyvät. Huomatessaan ihmisten surkeilematta sortavan ja riistävän toisiaan Jumalan sanotaan tulevan murheelliseksi. Näin ”Jumalan mielen mukainen murhe” on myös yhä herkempien, lasten kaltaisesti aistivien työtoverien murhe.

Tämän murheen kantamisesta ”he saavat lohdutuksen”. Lupaus saattaa kuulostaa siirappiselta ja joka tapauksessa vähemmän kannustavalta. Lupaus on kuitenkin ymmärrettävissä tavalla, jossa työtoverin – mahdollisesti sinun ja minun – elämä saa sisällön korkeammalla, Jumalan kanssa yhteistyötä tehtävällä  tasolla. Sitä kutsutaan elämän tarkoitukseksi. Tämän usein väistetyn ja unohdetun tosiasian todisteesta käynee logoterapian kehittäjä, professori V. E. Franklin selvitys, jonka mukaan siitä, että ihminen, joka ”on löytänyt etsimänsä tarkoituksen, hän on valmis kärsimään, uhraamaan tai jopa tarpeen vaatiessa luopumaan elämästään tuon tarkoituksen vuoksi. Vastaavasti, ellei tarkoitusta ole, ihminen on taipuvainen päättämään elämänsä siitäkin huolimatta, että kaikki hänen tarpeensa ovat näennäisesti tyydytetyt”. Selvityksen taustan mukaan 60:stä itsemurhaa yrittäneestä opiskelijasta 85 prosenttia sanoi syyksi elämän tarkoituksettomuuden. Olennaisinta oli kuitenkin Franklin mukaan havainto, että 93 prosenttia näin vastanneista oli sosiaalisesti aktiivisia, pärjäsi hyvin ”akateemisesti” ja oli hyvissä väleissä perheensä kanssa.

Vuorisaarnassa ei siis ole kysymys pelkästään lapsikasteen ja hautaan siunaamisen välisestä usein vuosikymmeniä kestävästä elämästä, vaan ennen kaikkea sille löydettävästä tarkoituksesta.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)