72. Vuorisaarna ja Stalingrad

Seuraan murrosiässä olevaa nuorukaista. Hän hypistelee hämillään lapsuutensa pikkuautoa, suunnittelee tulevan kesän ensimmäistä kesätyöpaikkaansa ja avautuu vilpittömän tietämättömänä kohti aikuisuuttaan. Juuri hänen kaltaisissaan näen niitä, joista sanotaan; autuaita ovat lapsenkaltaiset, sillä heidän on Jumalan valtakunta. Muististani nousee toinen, J. Littellin kuva saksalaisesta sotilaasta Stalingradissa, joka katsoo toverinsa osoittamaan ”suuntaan, jossa pinoon kasattujen ruumiiden ympärillä näkyi tummaa, epäselvää kuhinaa, joka erkani niistä ja sekoittui laastipölyyn. Katsoin tarkemmin ja yhtäkkiä vatsaani alkoi vääntää: syöpäläiset pakenivat kylmenevistä ruumiista etsimään uusia isäntiä”. Mieli- ja muistikuvat hämmentävät. Hitaasti lähestyvä, vertaimevien täitten armeija saa kasvot. Tv:stä ja mediasta tuttuja poliitikkoja, ay-liikkeen kellokkaita, suurpääoman edustajia, koroillaan eläviä ja toisten selässä ratsastavia loisia, jotka uhrinsa, usein kurjimman tyhjiin imettyään etsivät nyt uutta isäntää, uhria. Haluaisin herätä, tosin onnistumatta, sillä enhän edes nuku.

Vuorisaarna opettaa katsomaan asioita joko sisältä- tai ulkoapäin, joko omin tai Jumalan silmin. Näemme erilaiset, yhteen sovittamattomat maailmat, joissa yhden näköalattomuus on toisen mahdollisuus. Elämme päiviä, joina edelliset poliittiset päättäjät – jollei heidän henkilönsä niin ainakin heidän muuttuneet arvonsa – kohtaavat uudet isännät. Miltä näyttää Jumalan valtakunnan edellyttämä oikeudenmukaisuus uusien päättäjien silmin. Päättäjät toki muuttuvat, mutta asiasisältö pysyy samana.

Käsittelin aiemmin (1. Alussa oli sana – vai unohtuiko se?) maaseudun koulukatoa, ylipitkiä koulumatkoja, jatkokoulutuspaikkoja ja niihin liittyviä matka-, majoitus- sekä ylläpitokustannuksia. Löytyykö maksaja? Ei ainakaan opetusministeriöstä, vaikka työttömillä vanhemmilla ei ole maksuihin varaa. Työpaikathan sijaitsevat muualla. Työ- ja elinkeinoministeriö ei ole vastuussa nuorten koulutuksesta. Kuka vastaa tyhjenevän maaseudun yrittäjien työvoiman saannista? Ei ainakaan kukaan työ- ja elinkeinoministeriöltä, koska julkinen liikenne kuuluu liikenne- ja viestintäministeriölle. Entä hajaasutusalueitten harvojen asukkaitten sairaus- ja terveydenhoito-, sosiaali- tai kuljetuspalvelut? Kuka puolustaa tyhjäksi jäänyttä maaseutua ja miksi tyhjiötä edes puolustettaisiin? Luetteloa jatkettaessa vastaus on aina sama. Yhdelläkään ministeriöllä ei ole vastausta edes omiin ongelmiinsa yhtä vähän kuin valtioneuvostollakaan, sillä kokonais- ja paikallisvastuu puuttuu jokaiselta.

Hallitusneuvotteluissa kaihoillaan menneeseen. Ei ymmärretä, että savupiipputeollisuus rakenteineen ja liittokierroksineen kuuluvat menneeseen maailmaan. Teollisuuden kokeman teknologisen kehityksen myötä 2000-luvun uudet, yli 100 000 työpaikat ovat syntyneet maassamme pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Niiden taloudelliseen merkitykseen (40 % maamme bkt:stä) jokainen voi tutustua netissä. Työntekijöiden määräkin on maassamme lisääntynyt eniten juuri pienissä ja keskisuurissa yrityksissä.

Maatalousvoittoisen kansakunnan muuttaessa vieläkin elävän sukupolven aikana savupiipputeollisuuden aikakauteen on ymmärrettävää, että työntekijöitä jouduttiin suojelemaan ahneelta pääomalta. Syntyi joittenkin vielä kaihoilema kolmikanta, josta Elinkeinoelämän Keskusliitto sittemmin irtaantui. Jostain syystä pieniä ja keskisuuria yrityksiä edustava järjestö ei pyynnöistään huolimatta ole päässyt vieläkään osalliseksi palkkaneuvotteluihin ammattiyhdistysliikkeen vastustuksen johdosta. Syy kehitykselle on ollut pääoman ja työvoiman valtataistelu. Koulutettujen nuorten ja yritysten, usein jäykistä rakenteista johtuva pako maasta on kova isku kansakunnalle, jonka syntyvyys on ollut viime vuodet jyrkässä laskussa. Mielikuva kylmenneen, joskin verestä jo kuiviin imetyn entisen isännän ruumiin jättävästä ja uutta uhria etsivästä täitten armeijasta – suurpääomasta, ay-liikkeestä, puolueista, koroillaan elävistä – on ilmeinen. Karuudessaan se muistuttaa meitä, kuinka vaikeata on luopua entisistä asenteista, vallasta niin kutsutuista saavutetuista eduista ja riistoa ylläpitävistä

rakenteista. Jos vuodesta 1985 yksin asuvien määrä on kasvanut 400 000:sta 1,2 miljoonaan niin eikö tämäkin kerro jotakin yhteiskunnan muuttumisesta? Ainakin se vaikuttaa rakennuskannan suunnitteluun. Miksi työ, työn käsite ja siihen liittyvät rakenteet eivät seuraisi aikaansa? Stalingrad syöpäläisineen ja täineen on historiaa.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

71. Oikeudenmukaisuus ja yritystoiminta

Ihmiskunnan perussolun – perheen – jälkeen työtä ja siihen perustuvia ihmissuhteita pidetään yhteiskunnan ja samalla koko ihmiskunnan tärkeimpänä perusteena. Työttömien ohella yhä useampi työllinenkään ei tule toimeen palkallaan. On syntynyt yhtäältä ansiottoman suurista palkoista nauttiva elitistinen ja toisaalta tarpeettomien ihmisten kansanosa. Tilanne muistuttaa muinaista Rooman valtakuntaa ajalta, jolloin patriisien vastakohtana alinta yhteiskuntaluokkaa edustivat plebeijit. Vapaudestaan huolimatta he saattoivat joutua orjiksi maksamattomista veloistaan.

Roboti- ja digitalisaatio kasvattavat työpaikkoja ruumiillisen työn kustannuksella. Vaikka työt sinänsä eivät vähenisikään, kasvaa digitalisaatiosta osattomien määrä. Ryhmien välinen palkka- ja elintaso kasvaa. Tietoyhteiskunnan nopea kehitys syrjäyttää myös sen sisällä tiedoiltaan jälkeen jääneet. Pelkällä oppivelvollisuusiän jatkamisella, toisen asteen koulutuksen jäädessä kesken monelta jo nykyäänkin, ei ongelmaa ratkaista. Kysymys on pikemminkin – huomioiden elinikäinen oppimiskäsitteen – kansalaispalkasta, vaihtoehdosta, jota ei työnteosta riippumattomana haluta hyväksyä. Kun työtä ja sen ohella palkkaa ei haluta jakaa kaikkien kesken – osan toteuttaessa näennäistä oppivelvollisuutta – syntyy todellinen patriisien ja plebeijien yhteiskunta. Raha ja työ kuuluu eliitille ja tarpeettomuus jälkimmäisille.

Puhutaan teollisuuden liiallisesta luonnonvarojen käytöstä ja autoilun ilmastolle aiheuttamasta saastuttamisesta. Ratkaisuiksi ehdotetaan uuttaa tekniikkaa tai korvaavia energiamuotoja kenenkään edes mainitsematta ihmistä tarpeineen ja perimmäisine tavoitteineen. Silloinkaan kun puhutaan tai oikeastaan jätetään puhumatta syntyvyyden laskusta, työvoimapulasta, koulutettujen nuorten ja pienyritysten maastapaosta sekä eläkejärjestelmän murenemisesta ilman vuosittaista 30 000 ulkomailla syntynen maahanmuuttajan (ETK:n laskelma HS 22.3.2019) välttämättömyydestä, silloinkin vaietaan perusasiasta, ihmisestä ja työn merkityksestä ihmiselle. Kun eläkkeiden nykytason turvaaminen edellyttää eläkemaksujen nostamista 2,5 prosenttiyksikköä nykyisestä 24,4:stä aina 26,9 prosenttiin toteaa SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta, että ”ennusteen perusteella hätiköityihin ratkaisuihin ei ole tarvetta, mutta tilannetta on syytä seurata tarkkaan”. Pääasia on, että riiston ohella oma ja omien palkka juoksee.

Todellisuudessa jo nyt osa nuorista on kykenemätön omaksumaan tietoyhteiskunnan vaatimuksia. Erilaisina oppijoina he edustavat niitä, jotka taiteilijoiden, usein yrittäjien tavoin hahmottavat ympäristön toisin ja pyrkivät vastaamaan siihen persoonallisella tavallaan. Päättäjät eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ihmisten erilaisuutta ja ainutkertaisuutta. He eivät myöskään halua tunnustaa julkeuttaan istua itse työtä tekemättä riistämiensä kanssaihmisten harteilla. Heidän suhtautumistaan kuvaa hyvin ministereiden J. Urpilaisen ja P. Risikon aikoinaan lausumat kannanotot, joista Raimo Sailaksen mukaan edellinen vuonna 2014 nimitti veronkorotuksia ja valtion velkaantumista ”kasvu- ja työllisyyspaketiksi” ja jälkimmäisen pitäessä vuonna 2013 aiheellisena muuttaa vastikkeettomat työttömyyskorvaukset työtä halveksivaksi ”osallistavaksi sosiaaliturvaksi”.

Yrittäjyys aidoimmillaan, lukuun ottamatta yhteiskunnan aiheuttamaa pakkoyrittäjyyttä, on tekijänsä oman vision ja poikkeavan omaperäisyyden tuote. Niitä ei kyetä opettamaan sen enempää kuin huumorintajua tai suuntavaistoakaan. Perinteinen, osin aikansa elänyt ja samalla kasvottomaksi tullut savupiipputeollisuus tarpeineen on aikojen saatossa luonut työmarkkina- ja sitä palvelevan koulutus- sekä kaikkea ylläpitävän parlamentaarisen järjestelmän kykenemättä itsekään enää pysymään pystyssä ilman parlamentin sille toistuvasti myöntämiä yritystukia.

Paikalliset ja globaalit ongelmat eivät ratkea orwellilaisella sana-akrobatialla tai valeviestinnällä, yhtä vähän kuin keinotekoisten henkilöiden, ay-liikkeen, puolueiden tai suuryritysten edellyttämien rakenteiden, vaan ihmisen oman henkisen rakenteen pohjalta. Vuorisaarna edellyttää ihmiskasvoisia työ- ja koulutusmarkkinoita siinä missä Alexander Dubcek vuonna 1968 ajoi ”ihmiskasvoista sosialismia”. Oikeudenmukaisuuden tie on karu ja kuoppainen. Gandhin ja Martin Luther Kingin tavoin Dubcek kuoli järjestetyksi epäillyssä auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 7.11.1992.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

70 . Kaikki maailman tarpeettomat ihmiset – yhtykää!

Poliittinen muisti on lyhyt. Päivinä, joina päätetään maamme neljän tulevan vuoden päälinjat, on syytä palauttaa lyhyen muistin sallimat tapahtumat. Pääministeri Jyrki Kataisen muistetaan miltei paenneen vastuutaan Brysseliin vuonna 2014. Tasavallan presidentin arvio tapahtuneesta, ettei ”meillä ole varaa uuteen tuloksettomaan neljään vuoteen” on kylmäävä. Kielimiehenä ansioitunut Alexander Stubb myönsi itsekin epäonnistuneensa pääministerinä. Juha Sipilä muistettaneen miehenä vailla omaatuntoa. Antti Rinteen harteita painavat monet odotukset muille puolueille osoittamiensa kysymysten valossa. Onko köyhälläkin vastaisuudessa mahdollisuus saada oikeutta tuomioistuimessa? Miten tyhjenevä maaseutu saadaan elinvoimaiseksi? Voiko eduskunta säilyttää arvovaltansa ulkoparlamentaarisilta hyökkäyksiltä? Onnistuuko Rinne edeltäjäänsä paremmin kitkemään rikolliseksi todetun poliittisen virkanimitysjärjestelmän? Saavatko erilaisista oppimishäiriöistä kärsivät noin miljoona suomalaista oikeutta ongelmaansa? Saavutetaanko viimein 100-vuotisen työväenliikkeen unelma: samasta työstä sama palkka? Miten Rinne täyttää velvollisuutensa luoda työpaikkoja, työllistää työttömät, estää koulutettujen maastapako ja veropakolaisten kasvava määrä? Entä Euroopan tai Kiinan pakottaminen vähentämään päästöjään?

On odotettavissa, että tuleva pääministeri toimillaan saa edeltäjiään paremman arvosanan. Yksinkertaisinta on kuitenkin aloittaa kaikille läheisestä asiasta työstä, palkasta ja kaiken päättävästä rahasta. Tavalliselta kansalaiselta vastakohtana päättäjille ja politiikoille edellytetään palkkamalttia. ”Palkkatoiveesi?” kysyttiin haastattelussa 15.10.2013 kiistattomasti arvostetulta Jörn Donnerilta. ”Noh, maksetaan sen verran, että pystyn ylläpitämään kohtuullisen hyvän elintason”. Millä summalla sellaista voi ylläpitää tivaa toimittaja? ”Puhutaan ehkä neljästä tonnista”. Samanaikaisesti aikaansaannoksiltaan, osaamiseltaan, tai sivistykseltään toistaitoiset ministerit, kansanedustajat, virkamiehet sekä yksityisten että valtion omistamien yritysten johtajat ansaitsevat moninkertaisen määrän.

Kreikkalainen filosofi Platon esitti jo aikoinaan, ettei pienimmän ja suurimman palkan ero saa olla nelinkertaista suurempi. Eriarvoisuus aiheuttaisi hänen mukaansa yhteiskunnallista levottomuutta ja ylittävää palkkaeroa tulisi käsitellä varkautena. Rinteen hallitusneuvotteluihin osallistuville osoitettuun kysymykseen ”oikeudenmukaisesta, yhdenvertaisesta ja mukaansa ottavasta Suomesta”, odotettu vastaus kuukausipalkan osalta on Donnerin mainitsema, tosin kuuden vuoden 3 prosentin inflaatiotarkistuksineen 4600 euroa. Vähimmäispalkka näin laskettuna on 1 150 euroa kuukaudessa. On tuskin otaksuttavaa, että pääministeriehdokas tarkoittaisi enimmäispalkaksi Sitran uuden yliasiamiehen 22 600 euron kuukausipalkkaa, jolloin vähimmäispalkka nousisi 5 650 euroon.

Aikaisemmin arvioin maamme turvallisuuskysymystä vertaamalla 10 miljardin hävittäjähankintaa ja työttömyydestä johtuvia kustannuksia keskenään. Laskelman mukaan 2 083 euron kuukausipalkalla (25 000 vuosiansio) työllistettäisiin n. 400 000 ja vastaavasti 2 700 euron kuukausipalkalla (33 000 vuosiansio) työllistettäisiin runsas 300 000 työtöntä. Oikeudenmukaisen, yhdenvertaisen ja mukaansa ottavan Suomen jokaisen työllistävä palkkahaitari muodostuu näin seuraavaksi:

  • vähimmäispalkka          1 150 euroa kuukaudessa (kansalaispalkka)
  • ensimmäinen taso         2 083 euroa       ”      (harjoittelija, työrajoitteinen)
  • toinen taso                      2 700 euroa       ”      (nykyinen tosiasiallinen keskipalkka)
  • kolmas eli korkein taso    4 600 euroa       ”       (+ kokemus-, ikä- tms. lisä)

Tuottavuuden kasvaessa tai muista syistä kuukausipalkkaa voi lisätä vaikkapa aina 22 600 euroon asti palkan välisten suhteiden pysyessä kuitenkin samoina. Näin vältettäisiin maailman kaikkien tai ainakin kaikkien tarpeettomien maamme kansalaisten riistämien, epäinhimillistäminen sekä näiden mahdollinen yhteenliittyminen oikeutetun vallankumouksen toteuttamiseksi. Vuoden 1917 tapahtumien uusiminen riistoineen, teloituksineen sekä kansalaisten jakamisineen työllisiin ja työttömiin ei liene kenenkään etu. Oikeutusta ei tuo myöskään havainto, että aikaisemmista riistetyistä on tullut tämän päivän, määrältään kasvavien tarpeettomien ihmisten riistäjiä.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

69. Vuorisaarna ja elämän tarkoitus

Kaikella elollisella on päämäärä, jollei muuta niin kuolema. Se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Logoterapian kehittäjä V. E. Franklin kyselyyn vastanneet naiset sanoivat useimmiten elämänsä tarkoituksen toteutuneen lapsissa. Entä naisen, jolla ei ole mahdollisuutta omiin lapsiin? Onko hänen elämänsä tarkoitukseton? Tai kääntäen joudumme kysymään, tekeekö tarpeettomuuden moninkertaistaminen tarkoituksettomuuden tarkoitukselliseksi?

Mitä vastaisivat luonnon yksinkertaisimmat, suvuttomasti lisääntyvät itiökasvit (sammaleet tai jäkälät)? Elämänmuodon karuuden huomioiden ne näyttävät haluavan saada elää edes vielä hetken. Niiden elämälle riittää pelkkä olemassaolo. Näin ajatellen suurin osa elollisista – myös meidänkö osalta – ei moni juuri enempää kaipaakaan?

Pyrimme löytämään elämälle tarkoituksen tai ainakin päämäärän. Vaikka emme välittäisikään vuori-saarnasta, elämme kuitenkin sääntöjen, lakien ja perustuslain säätelemässä yhteiskunnassa. Sen parhaana saavutuksena mainitaan demokratia, jossa johtajat suosittelevat itseään sanoen: Seuraan teitä, sillä olenhan johtajanne! Molemmilla on siis sama päämäärä. Herää kuitenkin edelleen kysymys elämän tarkoituksesta. Vuorisaarnan Kristus sen sijaan sanoo; ”Tule ja seuraa minua”. Eteemme piirtyy maailmankaikkeus, elämä kaikessa kirjossaan ja evoluutio kaikessa hämmästyttävyydessään. Meillä on näin kaksi tietä, omamme, jolla poliitikot ovat oppaanamme sekä vuorisaarnan ikuisille lainalaisuuksille rakentuva tie, johon kulttuurisesti olemme 2000 vuoden aikana näennäisesti sitoutuneet. Tuo valinta pohjaa valinnanvapauteen, omantunnon sisäiseen ääneen.

Demokratia pyrkii toteuttamaan kansan tahtoa. Sen edustajat vaihtuvat nelivuotisjaksoittain kansan tahdon mukaisesti. Jatkuvuutta on pyritty varmistamaan keinotekoisesti perustuslailla. Keinotekoiset henkilöt, puolueet, ovat kuitenkin kehittäneet perustuslainvastaisen poliittisen virkanimitysjärjestelmän, joka takaa demokraattisesti hävinneellekin vallan yli vaalikauden. Muuttunut kansan tahto ohitetaan. Kansalainen joutuu näin selvittämään tavoitteensa tutustumalla eri puolueiden ohjelmiin.

Vuorisaarna tarjoaa toisen vaihtoehdon, valinnanvapauden eli omantunnon. Sen kehitys on toki hidas. Siksi etsimme nopeampia reittejä, oikoteitä. Niiksi kelpaavat väkivalta, sodat, vallankumoukset ja lakeja sitovammat perustuslait. Historiassa ne ovat kuitenkin osoittautuneet riittämättömiksi. Tosiasiassa niitten ihmisten määrä, joka (vain L. Tolstoin, M. Gandhin, A. Flemingin, M. L. Kingin mainitakseni) on vaikuttanut inhimillisen kehityksen eturintamassa, on aina ollut varsin vähälukuinen. Ohittamalla tämänkaltaiset ihmiset ja heidän pyrkimyksensä olemme ajautuneet todellisuuteen, jonka seurauksena esimerkiksi maassamme THL:n selvityksen mukaan on noin 150 000 köyhyydessä elävää lasta. Tuo määrä on lisääntynyt 22 prosenttia viidessä vuodessa. Perusturvaa on lainsäädännöstä ja lupaukista huolimatta heikennetty parikymmentä vuotta riippumatta hallituksen kokoonpanosta. Samaa on luvassa.

Asiat nähdään usein vain joka sisältä- tai ulkoapäin. Siinä missä sairaan ajatusmaailmaa hallitsee unelma terveydestä siinä nälkäisen ruoasta. Missä syrjäytetty, tarpeettomuuteen tuomittu kokee epäoikeudenmukaisuutta siinä hyväosainen virkamies tai poliitikko näkee vain työtä vieroksuvan juopon. Jos ei haluta ratkaista ongelmaa, saavuttaa päämäärää, silloin keksitään oikotie. Vasta käydyissä vaaleissa liki jokainen puolue lupasi mm. 1 000 uutta poliisinvirkaa. Istuessani Helsingin poliisin neuvottelukunnassa 2000-luvun alussa käsiteltiin ilkivaltaa yhtenä syrjäytymisen ongelmana. Ratkaisuksi ehdotettiin parin kolmen asuinrakennuksen rakentamista Herttoniemeen tyydyttämään poliisien asuntotarvetta. Paitsi, että ehdotukseni syrjäytettyjen nuorten opiskeluaikaisen asuntotarpeen huolehtimisesta hylättiin, lausuntoon lisättiin poliisien osalta vielä yksi ylimääräinen rakennus. Kokonaisuuden hämärtyessä niin yksityiskohdat kuin elämän tarkoituskin häviävät. En tiedä tulivatko Herttoniemen asunnot rakennettua, mutta yksi on varmaa, ongelmat jäivät ratkaisematta.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

68. Syyllisyys ja vuorisaarnan Kristus

Sanotaan ihmisten reagoivan ei niinkään lukuihin kuin tunteisiin ja tarinoihin. Eläkeikään vihdoin ehtivä syrjäytetty nuori on kaikkineen tullut maksamaan yhteiskunnalle 1,3 miljoonaa euroa. Hän on kuvitellun 40 vuoden työsuhdeiän aikana saanut vuosittain 32 500, kuukausittain 2 700, päivittäin 168 ja tunneittain 16 euroa edellytyksellä, ettei hän tartu mihinkään työhön liittyvään. Jos yksilön sijasta puhutaan tämän hetken 60 000 syrjäytetystä, maksetaan heille tunnissa 960 000, päivässä 10 800 000, kuussa 162 miljoonaa ja vuodessa 1,950 miljardia euroa samoilla työhön tarttumattomuuden ehdoilla. Ainoa reagointi budjettivastaavalta virkamieheltä on ”Niin, jos sinä sen tuolla tavoin lasket”.

Entä sitten tunteet, tarinat ja vaalien yhteydessä paljon puhutut arvot, sytyttävätkö ne meidät? Ihmisarvo ja ihmisyys, solidaarisuus ja tasa-arvo ja luottamus ja kestävä talous entä oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus. Antakaamme niille lihat luitten päälle, sisältö tarinalle. Suomen 2,6 miljoonaisesta työvoimasta (joista työllisiä n. 70 %) vain 1/3 eli 600 000 työllistä, kykenee elättämään itsensä ja perheensä ilman tulonsiirtoja. Prosentteina se on 23. Saman kaavan mukaisesti, ainakin heikolla matematiikan taidolla laskettuna, maailman 7,6 miljardin väestöstä vain 1,75 miljardia kykenee samaan.

Todellisuus liittyy tunteeseen ja kärsimykseen, mutta puhuttelevatko ne meitä? Vuosittain 38 miljoonan nälkään kuolevan lapsen ja 1,75 miljardin itsensä ja perheensä elättävän suhde (38 miljoonan suhde 1,75 miljardiin) on 0,02. Jos kuulun tuohon 1,75 miljardin joukkoon tapan siis vuosittain 0,02 lasta. Näin laskien 100-vuotiaana olisin ehtinyt tappaa kaksi lasta. Meidän on kuitenkin huomioitava vaaleissa ja hallitusneuvotteluissa mainitut oikeudenmukaisuus, solidaarisuus ja tasa-arvo. Suomalaisten keskiansio kuukaudessa on 3 470 euroa. Maailman köyhimmät ansaitsevat vain 1,25 dollaria eli 1,10 euroa päivässä siis (1,10 euroa x 30 vrk) 33,75 euroa kuukaudessa. Suhteutettuna 33,75 euroa 3470 euroon tekee noin prosentin. Köyhin maailmassa ansaitsee siis 1 %:n maamme keskiansiosta. Näin laskien vastuuni satakertaistuu ja tapankin 100 kertaa 2 kaksi eli 200 lasta 100 elinvuoteni aikana.

Huudamme arvojen perään, joita meillä ei edes ole. Vaalien jälkeen ihmisyydelle, tasa-arvoisuudelle ja solidaarisuudelle olisi annettava sisältö. Mutta ei. Kiirehdimme jo seuraaviin EU-vaaleihin, kohta koittaviin kunnallis- ja presidentinvaaleihin toistamalla epäihmisyyttämme. Katsokaamme, missä seurassa olemme. Hitler tapatti 12 vuodessa, 144 kuukaudessa ja 4 320 päivässä kuusi miljoonaa juutalaista eli 1 388 yhdessä päivässä. Stalin teki saman 26 vuodessa, 322 kuukaudessa ja 9 360 päivässä 20 miljoonalle vastustajalleen 2 136 surmatun päivävauhdilla. Hiroshiman ja Nagasakin pommittajat tappoivat muutamassa tunnissa edellisessä 100 000 ja jälkimmäisessä liki saman verran ja vuoteen 1950 mennessä kaikkiaan noin 250 000 siviiliä. Prikaatinkenraali R. Dyer ammutti ja haavoitti Intiassa Amritsarin verilöylyssä 13.4. 1919 puolessa tunnissa noin 400 – 1 100 siviiliä. Dresdenin pommituksessa helmikuussa 1945 surmattiin ilmamarsalkka Arthur Harrisin johdolla muutamassa tunnissa mahdollisesti jopa 250 000 siviiliä. Olen ja olemme siis hyvässä seurassa.

Miksi Jumala tuli lihaksi? Eihän Jumalaa olekaan? Miksi tällä palstalla edes käsitellään uskonnollista lätinää? Uskoi Jumalaan tai ei tosiasiaksi jää, että Jumalan lihaksi tulo tai tarina siitä, tarkoittaa kärsimyksen poistamista. Jos kärsimykseen – ilmenee se sitten nälkänä, työttömyytenä, tarpeettomuutena, sairauksien hoitamattomuutena, saamatta jääneenä hoitona vaikkapa vain hammas- tai korvasärkyyn tms. – liittyvää tunnetta ja sitä kuvaavaa tarinaa ei liitetä lihaksi tulleen Jumalan todellisuuteen ja Hänen edellyttämäänsä oikeudenmukaisuuteen, silloin vaali vaalin jälkeen hoemme yhtäältä tyhjiä sanoja kuten ihmisyys, ihmisarvo, solidaarisuus ja tasa-arvo siinä missä toisaalta Isä meidän – rukoustakin. Kärsimys on aina totta. Ei ehkä omalta osaltamme, mutta toisten. Vain sulkemalla siltä silmämme voimme imarreltuina ja häpeämme kieltäen keskenämme kilpailla maailman onnellisimman kansan tittelistä.

Varallisuuden kasaantuessa yhä harvempien käsiin miellämme syyllisyytemme vähenevän. Vaikeneminen tai asioihin puuttumattomuus eivät kuitenkaan ole puolueettomuutta – ne ovat vallitsevan tilanteen hyväksymistä, tukemista ja sen myötä kasvavaa syyllistymistä.