85. Aikamme ongelma – epäihmisyys

Uutiset kertovat meille tapahtumista mm. Turkissa, Unkarissa, Venäjällä, Hong Kongissa, Ukrainassa, Romaniassa ja peräti Euroopan Unionissa. Yhteistä niille on kansanosien jakautuneisuus ja tyytymättömyys. Ongelmina mainitaan korruptio, sananvapauden rajoittaminen, toisinajattelevien vainoaminen, jopa murhaaminen. EU:n oma – kuin myös maamme hyvävelijärjestelmälle rakentuva – demokratia näivettyy. Vaaleissa kannatustaan osin lisänneitä syrjitään kun tappion kärsineet osin liittoutuvat tavalla, joka varmistaa entisen menon jatkumisen. Uusi tieto ja sen välittämä tulevaisuus – Rooman valtakunnan aluksi vainoaman valtauskonnoksi muuttuneen kristinuskon tavoin – asettuu harvoin vallan linnakkeisiin, jotka aina perustuvat menneelle tiedolle. Roomasta jäi toki upea historia. Entä Suomesta?

Uutiset näyttävät aikamme vuoropuhelun tavat. Kansa täyttää kadut ja valta vastaa kaasulla ja pidätyksillä. Ajat muuttuvat, tavat eivät. 2000 vuotta sitten hyväosaiset vaativat ristiinnaulitsemista köyhien, sokeiden, rampojen, nälkäisten, leskien tai työttömien, jotka joutuivat sanomaan, ”kun ei kukaan ole meitä palkannut” vaatiessa vain ihmisarvoaan. Nykysuomeksi lausuttuna THL:n tutkimus maamme (korostetusti miesten kokemasta) köyhyydestä kertoo sen sanoin; ”Pahinta vähävaraisuudessa kai onkin se, että kokee ihmisarvonsa laskevan jokaisen sellaisen sentin myötä, jota itselle ei ole suotu, mutta joita muilla näyttää olevan riittämiin”.

Uutiset, kolumnit ja asiantuntijahaastattelut kertovat meille mm. päivittäin a) siitä 1/3-osasta työllisiä, (kokonaistyövoima 3 439 000, josta 2 465 000 työllisiä) joiden ei tarvitse elää tulonsiirtojen varassa, b) Kelan yhä enenevässä määrin maksamista asumistuista (2,1 miljardia euroa vuonna 2018, kasvua 5 %), jotka lihottavat koroillaan eläviä, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin sijoittajia sekä ay-liikettä ja c) pienien ja keskikokoisten maatilojen kuolemista (40 000-50 000 euron tulotkaan eivät takaa elinkelpoisuutta). Huolimatta kaikesta tästä kansalaiset eivät kykene reagoimaan, koska valta vaaleista välittämättä on ”laillisesti ja jopa perustuslaillisesti” annettu pienille poliittisille ryhmille, jotka puolestaan monin tukimuodoin, toimiluvin, avustuksin, luvatuin eduin, palkoin, ylennyksin, eläkkein tms. ovat sitouttaneet ja näin palkinneet myös yksityiset yhtiöt, yhteisöt, järjestöt ja jopa yksittäiset taitelijat vaiteliaisuuteen.

Pelkkä lyhyt historia kertoo: a) pääministeri Kataisesta, joka 700 000 euron verovaroin osti Himaspaperin, pakeni Brysseliin ja jonka presidentti havaitsi harrastaneen mielikuvapolitiikkaa myyden kahteen kolmeen kertaan sen, mikä edelleen oli tekemättä, b) pääministeri Stubista, joka sai toki ilmaiseksi Ruotsin entiseltä valtionvarainministeri Anders Borgilta vastaavan selvityksen, mutta ymmärsi itsekin epäonnistuneensa tehtävässään, c) pääministeri Sipilästä, joka mm. lupasi lopettaa maamme poliittisen virkanimityskäytännön, antoi omantunnon vapauden alkoholilain äänestyksen yhteydessä esiintyen muutoinkin miehenä vailla omaatuntoa sekä d) päämisteri Rinteestä, joka lupaamalla mm. 60000 uutta työpaikkaa aikoo nostaa työllisyysasteen 75 prosenttiin. Tosin työpaikat jäävät työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi, koska juuri ne yhtäältä ahneuteen perustuvan pääoman ja toisaalta saman pääoman tuotosta ahneesti taistelevan ay-liikkeen tavoin lienevät osaavimmat osapuolet. Edellisellä on – toki jo kieltäytyen – mahdollisuus tinkiä omasta voitostaan, ahneudestaan ja jäkimmäisellä viimeinkin mahdollisuus tukea kansalaisia jakamalla työtä, työaikaa ja siitä saatavaa palkkaa, luopua kapitalistisesta ahneudestaan sekä kieltäytyä ratsastamasta vähempiosaisten, työttömien selässä.

Ongelman suuruus huomioiden pääministeri Rinne lienee tarkoittanutkin YLEn 1.8.2019 uutisissa antamassaan lausunnossa, että ”työmarkkinajärjestöille on annettu mahdollisuus olla mukana luomassa ratkaisuja työllisyyden nostamiseksi 75 %:iin. On heistä kiinni haluavatko he olla mukana tai eivät”. Jos halu puuttuu eikä hanke etene hän ottaa asian henkilökohtaisesti hoidettavakseen. Jos päämisteri ei lupaustensa mukaan kykenisikään luomaan työpaikkoja on hän vaarassa tulla muistetuksi tyhmänä miehenä, joka realiteetteja tuntematta – tai jopa ne nimenomaan tuntien – päätti talonsa kuitenkin rakentaa hiekalle, jonka sortumisen tiedämme olevan suurta. On toivottavaa päämisterin onnistuvan, koska muutoin kaikista em. pääministereistä sekä heidän kaltaisistaan miehistä ja naisista on viimeistään silloin pelkän yleisen edun nimissäkin päästävä eroon myös tulevaisuudessa.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

84. Suomi – Unkari maaottelu

Suomi on EU:n puheenjohtajamaana joutunut kiusalliseen tilanteeseen. Viime kuukausina veljeskansana pidetyn Unkarin pääministeri Viktor Mihály Orbán – mitä veljeyttä on viime vuosina ehkä tarkoitushakuisesti kyseenalaistettu – on hämmentävällä tavalla hyökännyt oikeusvaltiokritiikillään Suomea vastaan. Jos jätämme Orbánin muut ”hölynpölyt”, kuten esim. väärinkäsitykset Suomen Akatemiasta, huomioimatta, sattuu oikeusvaltiokritiikki riittävän kipeästi.

On totta, että Suomi yhtenä harvoista maista maailmassa hoitaa perustuslakituomioistuimen tehtäviä parlamentaarikoista itsestään koostuvalla ns. perustuslakivaliokunnalla. Samat edustajat, jotka säätävät lakeja arvioivat myös niiden perustuslaillisuutta. Ei ole uutinen, että maamme oikeusoppineet säännöllisin välein ovat vaatineet perustamaan sivistysvaltioille tunnusomaista itsenäistä perustuslakituomioistuinta. On kestämätöntä ajatellakin, että samat lakeja säätävät veijarit, valoa tuovien asiantuntijoiden kuulemisella välillisesti löytäisivät lainavalon avulla etsimänsä valon. Eikö välikäsien kautta siivilöityä viisautta voisi käyttää ilman välikäsiä, ilman kielteiseksi koettua lobbausjärjestelmää? Tunnemmehan kaikki lasten leikin, jossa ketjussa kulkeva sana saa lopuksi mitä hilpeimmän sisällön.

Tietämättään Orbán on osunut arkaan paikkaan todetessaan, ettei ”Suomi oikeastaan itsekään ole laillisuusperiaatteen mestari.” Poliittisten virkanimitysten on vuosikymmenten varrella monen oikeusoppineen ja -kanslerinkin toimesta todettu ”rapauttavan yhteiskuntaa” (HS 11.9.2017 Jaakko Jonkan haastattelu). Ne on todettu niin lakien kuin perustuslain ja mikä pahinta itse demokratiankin vastaisiksi. Maamme poliittinen järjestelmä ilmenee yksiselitteisesti lain ja perustuslain vastaisena. Joittenkin mielestä jopa rikollisena. On onni, ettei Orbánin kiinnostus kohdistu suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen naurunsa saattaisi olla sitäkin makeampi jos hän tietäisi parlamentarismin maassamme edellisen hallituksen aikana rakentuneen jopa viiden loikkariministerin varaan, joista yksikään edustamiensa 12 muun kansanedustajakolleegansa ohella, ei nauttinut kansalaisten kannatusta tullakseen edes uudelleen valituiksi.

Merkittävämpää kuin Orbánin naurut on kuitenkin valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen käsitys siitä, että maamme ”poliittinen eliitti ei tunne ja kunnioita perustuslakia ja ihmisoikeussopimuksia samalla lailla kuin vielä 2000-luvun alussa” (Hesari 11.9.2016). Ero näkyy jo siinä, että perustuslakivaliokunta koettiin aiemmin kokeneitten konkareitten kunniapaikkana. ”Nyt (2016) sen 17 paikasta kahdeksan on edustajina ensikertalaisia.” Ojanen tiivistää perustuslaillisen Suomen kokeilevan sitä, missä tulevat perustuslain ja ihmisoikeussopimusten äärimmäiset alarajat eli kuinka alas suojan tuossa tasossa voidaan mennä. Laillisuuden luokattomuutta muutoinkin kuvaa käytäntö, jossa eduskuntaan tuotiin lakiehdotuksia, joiden juridista kestävyyttä ei oltu tarkistettu. ”Sitten jälkikäteen mietittiin, miten se mahtuisi perustuslain raameihin”.

Miten tämä liittyy vuorisaarnan peräänkuuluttamaan oikeudenmukaisuuteen? Ojanen ja silloinen julkisoikeuden apulaisprofessori Juha Lavapuro arvostelivat jo vuonna 2015 päättäjien köyhiin kohdistuvia menoleikkauksia. Heidän mukaansa ”Euroopan sosiaalisessa peruskirjassa turvataan oikeus suojeluun köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytymistä vastaan”.

Ehkä Suomen hallituksen, sen yksittäisten edustajien sekä maamme muittenkin päättäjien puheenjohtajakauden Euroopassa tulisi valita esiintulonsa kärkihankkeekseen jokin muu kuin oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen. Kukapa haluaisi kuulla itselleen osoitetut sanat; ”Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?” Eikö maailmalla kiitetty hallitusohjelman paperinen kirjaus ilmastonmuutoksen puolesta riitä? Sille ei – ainakaan vielä – naura kukaan. Pukille kaalimaan vartijana nauravat sen sijaan naurismaan aidatkin.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

83. Omantunnon merkitys – onko sitä?

Luomiskertomuksen tai evoluutioteorian keskeisin tapahtuma on omatunto. Onko sitä vai ei? Jos on niin mistä se sai alkunsa? Mikä on sen tehtävä? Voi helposti yhtyä Charles Darwiniin, jonka mukaan mikä tahansa sosiaalinen eläin älyllisesti riittävästi kehittyneenä omaksuisi väistämättä moraalin tai omantunnon. Käytännössä vain ihmiselle on suotu tämä mahdollisuuden tiedostaminen, joka erottaa hänet eläimestä. Omatunto on kuitenkin lihaksen, elimen tai ominaisuuden kaltainen, joka ainoastaan käytössä herkistyy, mutta käyttämättömänä surkastuu tai lakkaa kokonaan toimimasta. Vuorisaarna kuvaa tietä omantunnon herkistymiseen tai sen menetettyään, uudelleen saavuttamiseen.

Vielä parikymmentä vuotta sitten pidettiin maailman väestönkasvua ravitsemustilanteineen suurimpana uhkana ja haasteena. Yhtäältä kasvavan autoistumisen ja sitä vaativan tiestön lisääntymisen – yleensä viljelykseen sopivan maapohjan kustannuksella – sekä toisaalta autoteollisuuden sen hetkisen työllistämisvaikutuksen välinen ristiriita päätyi työllisyyttä tukevan autoteollisuuden voitoksi. Kukapa uskaltaisi uhmata työllistymistä? Entä tänään ilmaston-muutoksen uhan edessä? Ahneudelle ja epäoikeudenmukaisuudelle rakentuva ylikansallinen kauppa ja teollisuus, jotka pitkälti aiheuttavat ilmastonmuutoksen ongelmineen, muistuttavat vuosisatoja riistettyjä kansoja halusta saavuttaa sama elintaso kuin heidän aikaisemmat kolonialistiset riistäjänsäkin. Käytettävissä heillä ovat usein vain jo meidän hylkäämät energialähteet. Säilyttääksemme puolestaan oman elintasomme, nostamme – kuin konsanaan 20 vuotta sitten autoteollisuuden osalta – vastapainoksi oman työllisyytemme. Maamme tosiasiallisesti keskeisimmäksi tavoitteeksi ilmastomuutoksen sijasta on nostettu näennäiset, työllistämisastetta kasvattavat lupaukset. Tapahtumien syy- ja seuraussuhteet 20 vuoden aikajänteellä jäävät molemmissa tapauksissa pohtimatta siinä missä omatuntokin unohtuu. Ongelma liikakansoituksen osalta jäi hoitamatta kunnes se taakse heitettynä 20 vuotta myöhemmin löytyi jälleen päättäjien edestä, entistä laajempana joskin toisen nimisenä, ilmastonmuutoksena.

Hartauskirjamaisuudestaan huolimatta rakkaus, oikeudenmukaisuus ja omatunto ovat kaikki yhteisöllisiä ominaisuuksia. Niillä on käyttöä vain ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jota myös politiikaksi kutsutaan. YK:n perusoikeuskirjan mainitsema omatunto on huomioitu myös maamme eduskunnassa tavalla, joka tietyissä asioissa sallii edustajille oikeuden äänestää asioista omantunnonkysymyksenä. Viimeksi tätä oikeutta vaati Keskustan eduskuntaryhmä äänestäessään vuonna 2017 alkoholilain muutoksesta. Lakiehdotuksessa sallittiin 5,5 prosenttia alkoholia sisältävien juomien myyminen ruokakaupoissa. Muissa kuten työllisyyttä, vanhustenhoitoa tai koulutusta koskevissa asioissa omalletunnolle ei ole löytynyt käyttöä.

Mikä on – rakkauden ja oikeudenmukaisuuden ohella – niin pienen asian kuin omantunnon merkitys?Kärjistetysti ja kielteisimmin mutta samalla ehkä opettavaisimmin kysymystä voi lähestyä rikoksella, johon kohdistuvaa suhtautu-mista yhteiskunta itsekin korostaa sanoilla; murha ei vanhene koskaan. Selkeän kuvan omastatunnosta tarjoaa vastikään esistetty dokkari Kuollut mies katoaa (Areena). Siinä paloittelijamurhaajana esiintyvä antisankari osoittautuu psykopaatiksi, jonka psykiatrinen tautiluokitus määrittelee mm. sanoilla; ”psykopaatilla ei ole omaatuntoa”. On hyytävää katsoa 6-osaisen dokkarin lopussa todisteiden verkon kiristymistä. Huolimatta siitä, että professori Denise Syndorcomb-Court´in suorittamat DNA-tutkimukset osoittivat, ”että vastaavuusvirhe eli se, että veri ei olisikaan Henrikin (uhrin) – on luokkaa yhden suhde miljardiin”, syytetty silmää räpäyttämättä kiistää yhä syyllisyytensä.

Politiikka on yhteisten, ihmisten asioiden hoitamista. Omantunnon merkitys päätöksenteon yhteydessä on, ei ainoastaan yksittäisten ihmisten, vaan koko ihmiskunnan kohtalon kysymys. Lyhin ja mahdollisesti helpoin tie omantunnon – lukuunottamatta psykopaatteja – herkistymiseen löytyy vuorisaarnasta. Valitsemalla valtiollisissa vaaleissa omantunnon ihmisen edustajaksesi voit vaikuttaa omaan ja kanssaihmistesi kohtaloon. On virhe olettaa psykopaattien elävän laitoksissa. Keskivertoa älykkäimmiksi luokiteltuina he itse asiassa elävät keskuudessamme, usein merkittävillä paikoilla.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

82. Ulkoistettu rakkaus – syrjäytyminen – yhteiskunnan mureneminen

Uuden testamentin ehkä useimmin toistuva sana on rakkaus. Jopa Jumalan sanotaan olevan rakkaus. Entä inhimilliset ominaisuudet? Kuulemma silloinkin ”suurin niistä on rakkaus”. Miten rakkaus istuu vuorisaarnan yhteisöllisyyttä korostavaan sanomaan?

Riippumatta suhtautumisesta luomiskertomukseen tai evoluutioteoriaan, jotka eivät sulje pois toisiaan, sanotaan, että ”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa”… jne. Jumalan rakkauden ensisijainen kohde on siis maailma. Evoluution varsin myöhäisessä vaiheessa eläimistä poiketen vain ihmiselle suotiin omatunto. Taustaksi tapahtuneelle Jumala luopui vallastaan, siirsi sen ihmiselle asettaen kuitenkin sisäisen äänen, omantunnon ihmisen toiminnan vartijaksi. Luomistyö, evoluutio jatkuu kuitenkin edelleen ihmisen ollessa siinä keskeisessä asemassa. Näin ymmärrettynä ihminen ja ihmiskunta säilyy (pelastuu) vain osana jatkuvaa kehitystä ”Jumalan työtoverina”.

Maailma on siis Jumalan rakkauden kohde, ei ihminen, et sinä enkä minä. Eräässä mielessä ihminen ei enää tarvitse Jumalaa, vaan Jumala tarvitseekin ihmistä. Ihminen pelastuu siis vain hänen työtoverinaan osallistuessaan luomistyöhön. Aineellisessa maailmassa toimiva, olemukseltaan henkisenä ihminen käyttää työkalunaan fysiikan lainalai-suuksiin verrattavissa olevaa moraalin lainalaisuutta. Mikäli ihminen kuitenkin osoittautuisi kelvottomaksi eli omaatun-toaan hylkiväksi, luonto ihmisineen tuhoutuu. Muustahan ei tänään puhutakaan joskaan sen yhteydessä ei mainita omaatuntoa. Rakkaus on sen vuoksi nähtävä yhteisöllisenä, ei siirappisen uskonnollisena menetelmänä ja voimana. Juuri siitä, yhteiskuntaa ja tarvittaessa sen rakenteita muuttavana voimana, ”me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme; meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä”. Sitä ilmentävää työtoveruuskäsitettä kutsutaan nykykielellä elämän tarkoitukseksi vastakohtana tarkoituksettomalle elämälle. Siitä puolestaan selittyy vuorisaarnan kehotus; ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa”, tarkoitusta elämälle.

Aikaansa sidottu, myyttinen käsite Jumalan valtakunnasta tarkoittaa, ettei se ”ole syömistä eikä juomista, vaan van-hurskautta” eli oikeudenukaisuutta, oikeamielisyyttä. Oikeudenmukaisuudella puolestaan on merkitystä ainoastaan osana yhteisöä. Pylvään huipulla istuvalle, ihmisten kepin nokassa ruokansa nauttivalle pylväspyhimykselle sanalla oikeudenmukaisuus ei liene juurikaan käyttöä. Hän edustaa istuessaan ja ruokaa odottaessaan uskontoa.

Vuorisaarna korostaa ymmärtäväisen eli viisaan miehen ja naisen astumista näyttämölle. Ihminen jopa ihmiskunnan tasolla onkin tiedostanut ongelmistaan ajankohtaisimmaksi ilmastonmuutoksen tarpeen. Tosin mm. Lufthansan pää-johtajan mukaan lento­matkustajien määrä kasvaa tänäkin vuonna, koska ”ihmiset haluavat lentää”. Vastoin galluppeja valtion omistaman Finnairinkaan asiakkaista ”vain harva kertoi kuitenkaan vähentäneensä lentämistään ilmaston vuoksi”.

Henkensä meidän edestämme” antaneen Jumalan rakkaus menetelmänä ei ole vielä saavuttanut tajuntaamme. Luovutettuaan vallan ihmisille Jumala asetti omantunnon ihmisten vartijaksi. Hän oletti rakkautensa muodostuvan malliksi, jossa ”meidänkin tulee antaa henkemme veljiemme edestä”. Oveluudessaan ihminen korvasi kuitenkin itsensä eli vastuunsa keinotekoisilla oikeushenkilöillä, joiden nimissä tehdään sopimuksia ja sitoumuksia. Vastuu päätöksistä ja niiden seurauksista siirtyy taustalla olevilta fyysisiltä henkilöiltä keinotekoisille henkilöille. Koska niillä ei ole omaatuntoa ne ovat laillisesti vapaita toimimaan ihmisten säätämien normien mukaisesti. Ilman omaatuntoa ja tunne-elämää keinotekoinen henkilö on myös kykenemätön rakastamaan. Vastuusta vapautuneina keskitymme ihmisinä vain itseemme, viihdyttämiseemme, omaisuutemme kartuttamiseen tms. Vähentämällä rakkaudesta eli vastuusta oman itserakkautemme saatamme huomata, ettei jäljelle olekaan jäänyt juuri mitään.

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)

81. Näennäistyöllistäminen – köyhyys – epäoikeudenmukaisuus

Maamme kokonaistyövoima on 3 439 000, joista 2 465 000 kutsutaan työllisiksi. Näin ollen työttömiä, työvoiman ulkopuolelle eri syistä jääneitä tai jättäytyneitä, kuten ulkomaalaisia, työrajoitteisia, opiskelijoita, ns. piilotyöttömiä (n. 100 000) on kaikkiaan 774 000 kansalaista. Tämän lisäksi tulevat vielä ennenaikaiselle tytökyvyttömyyseläkkeelle siirtyneet, työhaluiset ja -kykyiset kehitysvammaiset jne. eli yhteensä 97 400 kansalaista.

Köyhyydestä tai epäoikeudenmukaisuudesta ei juuri puhuta. Kiinnostavampaa on puhua työllistymisasteesta, jolla poliitikot valheita pahemmilla puolitotuuksilla hämäävät kansalaisia, jotka eivät kykene erottamaan syitä seurauksista. Valtaapitävät hyväosaiset, ay-liike, poliitikot ja koroillaan elävät, jotka istuvat vähäosaisten, syrjäytettyjen ja halveksi-miensa köyhien harteilla, ovat riippuvaisia puolitotuuksista yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Taloustieteilijä Thomas Piketty ei turhaan totea , että ”julkisessa keskustelussa sananvalinnat eivät ole viattomia: sanojen käyttötapa heijastaa usein ääneen sanottua tai sanomatta jäävää kantaa eri ryhmien tulo- ja varallisuustasojen oikeutukseen” Paljastavampaa kuin työllistymisaste on puhuminen köyhyydestä, pienituloisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Keskiansio maassamme on 3 470, joskin määrällisesti yleisin kokonaisasio on välillä 2 600 – 2 699 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi pienituloisten määrä, joiden keskiansio kuukaudessa on 1 230 euroa, on peräti 654 000 henkilöä.

Suhtautumista julkisuudessa markkinoituun työllistämisasteeseen heikentää myös tieto, että (mukaan lukien tunnin-kin viikossa työskentelevistä) työllisistä vain noin 1/3-osa (2 465 000:3) eli 821 666 kykenee elättämään itsensä ja perheensä ilman tulonsiirtoja. Tällainen työllisyyspolitiikka HS:ssa julkaistun (6.1.2019) niukkuuskyselyn mukaan johtaa tilanteeseen, jossa henkilöt ”ennennäkemättömän epätoivoisina olivat jo pitkään harkinneet itsemurhaa pitkään jatkuneen köyhyyden ratkaisuksi”.

Alussa sanottiin olleen suon, kuokan ja Jussin. Siinä oli kaikki elämälle olennaiset ainesosat, pääoma materiaalina, tuotantovälineet ja työvoima. Miten siinä kävikään? Tarina kesti 26 vuotta (1918 – 1944) päättyen luutnatti Koskelan kaatumiseen. Historia kertoo meille myös yhteisöjen saavuttamista aikajänteistä kuten Rooman tuhatvuotisesta valtakunnasta, inkojen imperiumista (1200-1500-luvuilla), Pyhän saksalaisroomalaisen niin ikään liki tuhatvuotisesta keisarikunnasta (843 – 1806), Neuvostoliiton 70-vuotisesta siinä missä kolmannen valtakunnan 12-vuotisesta histo-riastakin. Menneitä kaikki tyyni.

Toisaalta sanotaan, että ”Alussa oli sana”. Siinä puhutaan yhtä vähän materiaaleista, pääomasta, tuotantovälineistä kuin työvoimastakaan. Valmiudet niihin tosin luotiin niin luomiskertomuksen kuin evoluutioteoriankin mukaan samanaikaisesti. Koostuuhan universumi kaikkineen samoista alkuaineista. Me jopa reagoimme niin kivi-, kasvi-, eläin- kuin ihmiskuntanakin niihin kohdistuviin ärsykkeisiin samalla tavalla. Olennaisinta kuitenkin oli ja on, ettei ”Jumalan valtakunta”, tai mitä nimeä siitä käytettäneenkin, ”ole syömistä eikä juomista vaan vanhurskautta” eli oikeudenmukaisuutta, oikeamielisyyttä yksittäisten ihmisten ja kansojen välisissä suhteissa. Ainoa mahdollisuus selviytymiseemme on reagoida kautta ihmiskunnan oikeudenmukaisesti eli moraalisesti samoihin tapahtumiin samankaltaisesti. Vaihtoehtona sille niin yksilönä, kansakuntana kuin valtionakin on hävitä epäonnistujien historiaan. Näennäistyöllistäminen ja köyhyys tässä yltäkylläisyyden maailmassa, joka kykenee tyydyttämään kaikkien tarpeet, muttei jokaisen ahneutta, ei maassamme lupaa hyvää. Uutiset valtaapitävien päättäjien esille nostamista ongelmista osoittavat, ettei päättäjillä ole tietoa tai edes haluakaan tietää oman kansan tämän hetken tarpeista. Havainto tukee tilastotieteilijöitä, jotka ennustavat viimeisen suomalainen syntyvän 2070-luvulla. Jääkö jäljelle suomalaisuudesta vain inkakulttuurin mukainen tarina?

(Kirjoitus on julkaistu alunperin Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa.)