88. Jaettu työ on kaksinkertainen ilo

Hallituksen puheet työllisyysasteen nostamisesta hiljenevät. Nyt puhutaan työajan lyhentämisestä. Aihe ei ole uusi. Myös miljardööri Carlos Slim (59. Työn uusi jako vs. riisto ja kontrolli) teettää työntekijöillään kolmepäiväistä työviikkoa. Työaika lyhenee eläkeiän noustessa muutamalla vuodella. Vuodesta 2014 alkaen noin 40 prosenttia hänen työntekijöistään on omaksunut käytännön. Tuottavuus on lisääntynyt ja on synnyttänyt uusia työpaikkoja. Ihmisille jää enemmän aikaa perheelle, turismille, viihteelle, kulttuurille ja koulutukselle. Ansiotkin ovat pysyneet ennallaan. Lisätuottavuus syntyy Slimin mukaan työntekijöiden työskennellessä muutaman vuoden pitempään antaen kokemuksensa yrityksen käyttöön ja samalla siirtäen tietonsa ja taitonsa nuoremmille. Tieto ja osaaminen pysyvät yrityksessä. Eläkekustannuksetkin vähenevät.

Kyllä meilläkin osataan. Kuusi vuotta sitten eläkkeelle siirtynyt, nyt 70-vuotiaana edelleen työskentelevä lähihoitajana kertoo (HS 31. 8.2019); ”Ehdinkö olla yhden päivän eläkkeellä, kun soittivat jo”. Vanhustenhoito on maamme monessa kunnassa jo pitkään ollut eläkeläisten harteilla.

Suomessa työajan lyhentämistä on kutsuttu utopiaksi ja katastrofiksi. Lyhyempi työaika lisää kuulemma kiireen tuntua ja painetta. Miten ehdin tehdä 10 tunnin työt viidessä tunnissa? Kahvituntien lyhentäminen saattaa vähentää niin tuottavuutta kuin informaation kulkuakin työpaikoilla. On kysytty myös, ”miten meneteltäisiin erityisesti työstä saatavan korvauksen, työtahdin sekä töiden sujuvuuden suhteen”? Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään työajasta, vaan suuremmasta, jokaisen kansalaisen oikeusturvasta, kustannusten oikeudenmukaisesta jakamisesta, oikeudenmukaisuudesta ja todellisesta tasa-arvosta koskee se sitten työtä, palkkaa, eläkettä ja perustuslaillista turvaa.

Työ, sen tuottavuus sekä siitä saatava korvaus muodostavat kokonaisuuden samoin kuin työn taloustiedekin tutkii keskitetysti työllistymiseen, työttömyyteen ja palkan määräytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Jopa ”työttömyyden ja sen pitäminen sopivalla tasolla” on useimpien länsimaisten hallitusten prioriteettilistan kärjessä. Näin nähtynä (sopivan tasoisena) työttömyys, köyhyys ja eriarvoisuus ovat olennainen osa hyvinvoinnin hintaa, osa kokonaisuuden, yhteiskunnan rakennetta. Jos yritys – teollisuuslaitos tai maanviljelytila, Finnair tai VR, virasto tai koulu, eduskunta tai valtio tahi jokin muu ns. vaaranlähteen avaaja – ei huolehdi turvallisuus- eikä valvontavelvoitteistaan tai päästöistään sen seuraukset vammautumisina, mielenterveysongelmina, työttömyyden aiheuttamina masennuksina tms. jäävät yksittäisen henkilön, tämän perheen tai yhteiskunnan eli veronmaksajien (lue sinun ja minun) kannettaviksi. Ne ovat osa hintaa, jonka korporatiivisen yhteiskunnan pieni eturyhmä A (mm. puolueet, ay-liike, ylikansalliset yritykset) aiheuttaa itsekkyydellään ja ahneudellaan. Yksittäinen ihminen B saa maksaa kaiken kärsimyksellään, koska A korjaa voiton jättämällä saastuttamisestaan (esim. Finnair 95 %:sti valtion omistamana) johtuvien kulujen korvaamisen yhteiskunnalle siinä missä kouluttamattomuuden tai vähempiosaisuuden sairauksista johtuvat moninaiset seuraukset jäävät joko rahana tai kärsimyksenä B:lle henkilönä tai kollektiivisesti korporatiivisen yhteiskunnan jäseninä eli veronmaksajina. Näin vähempiosaiset ja pienempipalkkaiset, jotka määrältään muodostavat enemmistön, ylläpitävät ja lihottavat suurempipalkkaista vähemmistöä.

Vuonna 2015 Suomessa kuukauden keskipalkka oli 3 386 euroa. EU-maiden keskipalkka jäi 2 116 euroon. Korkein keskipalkka oli Sveitsin 6 000 ja alhaisin Romanian 393 euroa. Suomi sijoittuu palkkatasollaan Euroopassa sijalle seitsemän. Tosin maamme työllisistä vain n. 1/3-osa eli vajaa 800 000 kykenee elättämään itsensä ja perheensä ilman tulonsiirtoja. Se tarkoittaa, että heidän hyväosaisuutensa hintaan – ilmainen varhaiskasvatus ja koululaitos huomioon ottaen – on kustannuksina lisättävä erilaisten oppijoiden ja usein syrjäytetyiksi luokiteltujen kansalaisten kurjuus. Hyväosaisina eli yläkäsitteenä suomalaisina he ja heidän kaltaisensa ovat korporatiivisen valtion jäseninä kahmineet voitot jättäen kustannukset enemmistön joskin samalla vähempiosaisten (eli syrjäytettyjen, kurjuudessa, köyhyydessä ja työttömyydessä elävien) maksettaviksi. Työajan lyhentämisessä kyse ei ole ajasta, vaan rahasta ja vastuun pakoilusta sekä ennen kaikkea vallasta määrätä yhteiskunnallinen todellisuus. Tuo – tosin väärä – todellisuus takaa vähemmistölle jatkuvuuden.

Jatkuu

87. Omatunto – tietoisuus – hyvävelijärjestelmä – syrjäyttäminen

Hallitusvallan vaihtuessa tarkkaillaan vanhan ja uuden vallan eroja. Onko niitä, jos on, ovatko ne todellisia? Mitä pitempää aikajännettä käsitellään sitä tarkempi kuva saadaan. Yksi tapa testata vuorisaarnaa oikeudenmukaisuuden mittarina on tarkastalla omantunnon merkitystä ajankohtaiseen kestoaiheeseen: työ, työttömyys, työajan lyhentäminen.

Vuorisaarnan alun kolme autuuden askelmaa ovat a) lapsenkaltaisuus, b) murhe sekä c) oikeudenmukaisuus. Lapsen tarkkanäköisyys näennäistodellisuudesta täsmentyy huudahduksena, ”eihän hänellä ole edes vaatteita”. Jokainen muistaa lapsena puhuneensa ja lapsenmielisenä ajatelleensa kuin lapsi. Vasta myöhemmin häntä saatetaan verrata ymmärtäväiseen mieheen. Sama elämänmittainen kehitysprosessi ilmenee tiedemiehessä, joka taltioi lehtileikkeitä, repi kirjansivuja, teki muistiinpanoja ja heitti ne ”valutuskulhoon” myöhempää tarkistamista varten. Mikäli hän ei kolmen kuukauden jälkeen pitänyt asioita tosina hän hylkäsi ne. Hän loi 40:nen yläkäsitteen kokonaisuuden ja luokitteli ne vielä aihepiireittäin. Kävelyretkillä tai vuoteessa lojuessa hänen ajatuksensa ajan oloon ryhmittyivät. Mitä enemmän hän luki, havainnoi ja järjesteli kokemuksiaan sitä herkemmiksi ”loukut” kehittyivät hänen saattaessaan sanoa; ”loukkujen ravitsevan niin runsaasti täsmällisiä aatteita, että kun olen pitänyt parikymmentä vuotta jotakin kirjaa tekeillä, niin se valmistuu minun tarvitsematta puuttua asiaan.”

Molemmat kuvaukset kertovat yksilön kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuudesta eli yksilöllisen tietoisuuden kasvusta. Sen sijaan historian kuvaukset löytöretkistä ja siirtomaavaltojen luhistumisesta tai tutkijoiden selvitykset matkailun ja haitallisten mikromuovien yleistymisestä laajentavat yhteiskunnallista tietoisuutta. Näin neurotieteilijä Christof Kochin rohkaisemana – joka toteaa ”omantunnon erottuvan tietoisuudesta siinä, että jälkimmäinen on yhä mysteeri, kun taas ensimmäinen liittyy vastuuntuntoon. Nämä kaksi kokonaisuutta tekevät yhdessä meidät tietoisiksi siitä, että olemme muutakin kuin vain luuta, lihasta, soluja ja ihoa” – voimme vuorisaarnan korostaman omantunnon ja tieteen paljastaman tietoisuuden avulla lähestyä uudestaan aihetta; työ, työttömyys ja työn jakaminen.

Laajeneva tietoisuus ja herkistyvä omatunto lisäävät murheen aistimisen ohella vastuuta. Ristiretkien laajentama maailmankuva edellytti tekijältään ulospäin suuntautuvia ominaisuuksia. Tämän päivän yksilöllinen ihmiskuva tieteineen ja teknologioineen kääntää katseemme sisäänpäin, minuuteemme. Kuva työstä muuttuu. Tätä sisäistä minuuden autonomiaa (itsehallintoa) rajoittaa liki kaiken kattava valtion tukema / rahoittama / suosima järjestöjen, yritysten, yhteenliittymien, virastojen, monopolien, etujärjestöjen, puolueiden jne. eli korporaatioiden verkosto. Niidenkin olemassaolo näennäisestä autonomiastaan huolimatta riippuu valtiosta. Valtio verkostoineen määrää koulutuksesta, sen sisällöstä, tuotannosta ja sen kaipaamasta tuesta, työstä ja sen ehdoista työehtosopimuksissa, palkoista sekä sisäisestä palkitsemisjärjestelmästä poliittisine virkanimityksineen, palkkioineen, kunniamerkkeineen ja arvonimineen jne.

Yksilöllisen minuuden hylkäämisen myötä kansalaisten, etenkin eri arvoja korostavien nuorten vieraantuminen, syrjäytyminen ja henkinen pahoinvointi on esim. työkyvyttömyyseläkkeinä 20 vuodessa lisääntynyt räjähdysmäisesti ja masennuslääkkeiden käyttö moninkertaistunut. Ei ihme, että ainoastaan 1/3-osa työllisistä kykenee elättämään itsensä ja perheensä. Samanaikaisesti valtava määrä työvoimaa ja lahjakkuuksia tärvätään. Ei nähdä, että pelkästään erilaiset ominaisuudet kuten tilannetaju (Lauri Törni), liikennesilmä (Kimi Räikkönen), pelisilmä (pallopeliurheilijat), huumori (maailman hauskin mies Ismo Leikola), (musiikki ja taide (lukemattomat viihde- ym. taitelijat) jne. nörttimaailman tavoin ilmaisevat jotain, mitä arvioidaan euroissa, mutta johon ei välttämättä edes saa tai tarvita koulutusta. Rakenteitaan suojeleva korporatiivinen yhteisö sen sijaan suosii vähemmän lahjakkaiden, erityisosaamista omaamattomien, mutta vallitsevia rakenteita tukevasti tukevien erityisavustajien, valtiosihteereiden ja poliittisesti nimitettyjen virkamiesten palkkaamista muitten erilaisten syrjäyttämiensä lahjakkuuksien, innovatiivisten osaajien, kustannuksella.

Jatkuu

86. Vaihtoehto omalletunnolle – eläimellisyys

Yhteistä niin tämän päivän kuin 2 000 vuoden takaisille ihmisille on kärsimys tai sen pelko. Se on aina jonkin tai jonkun aiheuttamaa. Parantamiskertomuksineen kärsimys muuttuu helposti uskonnoksi. Parantaessaan Hänkin ”kielsi ankarasti heitä antamasta kenellekään tietoa tästä”, koska valtaosa kärsimyksestä johtui ja johtuu köyhyydestä, kouluttamattomuuden aiheuttamasta tietämättömyydestä, epähygieniasta, työn ja siitä saatavan palkan epätasaisesta jakautumisesta, työttömyydestä, työnantaja-ja työntekijäjärjestöjen ahneudesta ja harjoittamasta riistosta, poliittisten päättäjien sekä kansan keskinäisestä vieraantumisesta. Hän kehottikin etsimään ”ensin Jumalan valtakuntaa”, yhteisöllistä oikeudenmukaisuutta.

1990-luvun opetuslautakunnassa ehdotettiin miljoonaa markkaa syrjäytyvien nuorten koulutukseen. Kannatettu ehdotus edellytti äänestystä. Pelko kielteisestä julkisuudesta johti kokouksen keskeyttämiseen. Asia hautautui. Vuosien jälkeen puheenjohtaja lohdutti ehdotuksen tekijää sanoen kaiken kuitenkin menneen demokraattisesti. Totta. Eikö Hitlerkin valittu samoin? Demokratia uskonnon tavoin voi koitua inhimilliseksi kärsimykseksi. Onko niille vaihtoehtoa?

Pohjimmiltaan ihmisen erottaa eläimestä – ei niinkään kyky kirjoittaa tai tiede vaan – omatunto. Luomiskertomuksessa hallinnan ihmiselle luovuttanut Jumala asetti ihmisen vartijaksi sisäisen äänen, omantunnon. Ihminen voi valita oikean ja väärän, totuuden tai valheen välillä. Pala palalta hän oppi tunnistamaan maailmankaikkeuden paitsi koostuvan samoista alkuaineista, noudattavan samoja fysiikan lainalaisuuksia kuin myös reagoimaan niihin kuten kokonaisuuteen. Vasta kyky käyttää mielikuvitusta ja kirjoittaa mahdollisti nykyisen tieteen. Tietämyksen lisääntyessä ihminen oppi näkemään myös aineettomien lainalaisuuksien, kuten rakkauden, kunnioituksen, oikeudenmukaisuuden ja moraalisten arvojen olemassaolon.

Eläinten käyttyäytymistä tutkiva etologia kertoo ihmisen ja eläimen erosta. Taistelu johtajuudesta tai reviiristä ei aina johda tappamiseen. Esimerkiksi alistunut susi tarjoa kurkkuaan tullakseen surmatuksi säilyttäen näin henkensä. Euroopassa 500-luvun alusta aina 1400-luvulle kestäneen ritarikauden jalous ilmeni tappamisen sijasta vastustajan ritarillisena armahtamisena. Omalletunnolle – laajemmin ymmärrettynä – kesti liki 1 000 vuotta saavuttaa eläimen, suden taso.

Etologia kuvaa erinomaisesti a) ihmisen ja eläimen, b) ihmisyyden ja eläimellisyyden sekä c) omantunnon kehittymisen hitauden ja vain ihmiselle ominaisen tieteen nopean kasvun eroa. Omatunto eli täydellinen valinnanvapaus on tieteen perusta, joka rakentuu näennäistiedon sijasta totuudelle. Totuus on kaikkialla sama. Se ei muutu maanosien eikä kulttuurien myötä, koska totuus seuraa omaatuntoa. Jos kristittyinä tarjoamme vuorisaarnaa; ”mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te myös samoin heille” niin mitä sanoo juutalainen, islamilainen hindu, buddhalainen tai konfutselainen? ”Älä tee toisille sellaista, mitä et tahdo tehtävän itsellesi”, tai ”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen”, tai ”Toisia kohtaan ei pitäisi käyttäytyä tavalla, joka on itselle epämiellyttävä; tämä on moraalin olemus”, tai ”Älä satuta toisia tavoilla, joita et itsekään halua kokea” tai ”Mitä et itse toivo, sitä älä tee myöskään toisille ihmisille.” Sanallisella tasolla kaikki ovat liki yhtä. Omantunnon tasolla kaikki ovat täydellisesti yhtä. Jään pohtimaan, onko kollektiivinen omatunto sittenkään käytännössä saavuttanut edes keskiaikaista suden tasoa?